Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä

Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä-MolotovRibbentrop-sopimuksen tausta (osa 1, KÄ 4/2017, 4.9.2017)
Äskettäin tuli 78 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen
eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä kapitalistipiireissä, joiden tavoitteena oli
ohjata Saksa hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin vastaisen
yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa. Neuvostoliitto teki vuosina 1933-1939
suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen liiton toisen maailmansodan
ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan sekä muiden länsimaiden hallitukset olivat kuitenkin
uskomattoman sokeita sekä kykenemättömiä näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman kehitystä.
Länsivallat kiistelivät maailman taloudellisten resurssien uudelleenjaosta yrittäen samanaikaisesti ohjata
Saksan laajentumishaluja itään tuhotakseen Neuvostoliiton ja välttyäkseen Hitlerin fasistijoukkojen
hyökkäykseltä omalle maaperälleen. Ne kieltäytyivät kaikissa yhteyksissä sitovasta Saksan vastaisesta
liitosta Neuvostoliiton kanssa. Myöhemmin ne ovat vääristelleet historiaa ja pimittävät ihmisiltä totuuden
neuvotteluista, joita Neuvostoliiton esityksestä käytiin Saksan vastaisen liiton muodostamiseksi. Julkisessa
propagandassa kaikki tapahtumaan liittyvät asiat on käännetty päälaelleen. Neuvostoliitto yritetään
leimata yhdessä Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Maailmansota kypsyi kuitenkin kapitalistien
suunnitelmissa maailman uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti hyökkäyksen kohteeksi
Neuvostoliitto, jolla ei ollut mitään yhteistä kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen kanssa. Tätä asiaa sekä
sen merkitystä ymmärretään tänäänkin hyvin huonosti. Siksi Kansan ääni paneutuu kysymykseen 3-4 osaa
käsittävässä artikkelisarjassa.
Neuvostoliitto ei ollut täysin valmistautumaton
Vallankumouksen jälkeen Neuvostoliitto ehti toteuttaa sähköistämisohjelman sekä kaksi
viisivuotissuunnitelmaa. Kolmatta viisivuotista (1938-1942) ei ehditty loppuun maan joutuessa
hyökkäyksen kohteeksi. Aivan valmistautumattomana sotaan ei jouduttu. Maatalouden kollektivisointi oli
suoritettu loppuun. Kolhoosit ja sovhoosit kykenivät turvaamaan elintarvikehuollon. Vuonna 1940
teollisuustuotanto ylitti vallankumousta edeltäneen tason 8,5-kertaisesti ja kansantulo 5,4-kertaisesti.
Imperialistit aloittivat uuden sodan valmistelun, kun ensimmäisen maailmansodan rauhansopimusta ei ollut
edes allekirjoitettu. Sotien historia ei tunne esimerkkiä siitä, että sotatoimien ratkaisemiseksi olisi
keskitetty vastaavaa määrää voimaa, mitä varustettiin Neuvostoliiton Euroopan puoleiselle rajalle. Kun
Saksa liittolaisineen (Suomi, Unkari, Romania) hyökkäsi 22.6.1941 Neuvostoliittoon, oli 2000 km pitkälle
rintamalle keskitetty mm. 5 miljoonaa sotilasta, 5000 lentokonetta ja 3500 tankkia.
Maailmansotien syistä
Ihmisten harhauttamiseksi sotien syitä vääristellään ja todellisten syiden sijaan niiden aiheuttajaksi
esitetään muodollisia syitä. Usein esitetty näkemys on, että sota kuuluu ihmisen biologiseen olemukseen,
joka sitten pohjimmiltaan on sotien perussyy. Toisena hienostuneempana sotien aiheuttajana nähdään
poliitikkojen subjektiiviset ominaisuudet. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi Hitlerin tai Mussolinin
henkilökohtaisia tavoitteita ja mielihaluja. Tässä perustelussa ei kuitenkaan huomioida sitä, että sodan
sytyttämiseksi he tarvitsivat monopolien ja yhteiskunnan rahamiespiirien tuen.
Hitlerin ja Mussolinin suunnitelmien tuli käydä yhteen pääomapiirien etujen kanssa. Muutoin suunnitelma
sodasta ei olisi muuttunut todeksi. Kolmantena maailmansodan syynä on esitetty sosialismin ja
kapitalismin ristiriitaa. On kuitenkin nähtävä, että ensimmäisen maailmansodan alla eikä sitä ennen vielä
ollut sosialismia ja sotia syttyi siitä huolimatta. Sotia maailmassa käydään myös tänään entistä enemmän,
vaikka ei ole sosialismia.
Miksi kapitalistit järjestävät maailmansotia? Yksi syy on, että sota ja kilpavarustelu lisäävät kulutusta ja
tuottavat monopoleille suunnattomia voittoja. Siksi lisätään varustelua, vaikka ei olisi välitöntä
sodanvaaraakaan. Toiseksikin kansalliset rajat käyvät monopoleille ahtaiksi ja syntyy tarve etsiä
raakaainelähteitä, markkinoita ja halpaa työvoimaa. Nämä ilmentävät sodan mahdollisuutta.
Maailmansotien syistä Lenin totesi, että imperialismin kaudella suurten monopoliryhmittymien
taloudellinen kehitys tapahtuu epätasaisesti.
Maailman taloudellista ja poliittista jakoa monopolien välillä pyritään kuitenkin toteuttamaan
voimasuhteiden mukaan. Mikäli jotkut monopoliliitot jäävät tässä jaossa vähemmälle kuin heidän
voimasuhteensa edellyttää, he pyrkivät uudelleenjakoon poliittisten keinojen loppuessa vaikka aseiden
avulla. Toisen maailmansodan perussyynä oli imperialististen kapitalistipiirien halu ja tarve maailman
uudelleenjakoon. Samasta syystä sotia käydään tänäänkin.
Imperialistisen sodan siemenet kypsyvät
Versailles’n rauhan (28.6.1919) vahvistettua kapitalistisen maailman uuden järjestyksen ensimmäisen
maailmansodan jälkeen, kokivat voittajiin kuuluneet Japani ja Italia jääneensä vähemmälle. Saksa, joka
ennen 1. maailmansotaa oli kehityksessään voittajavaltioita edellä, tunsi kärsineensä myös vääryyttä.
Lisäksi syntyi uusi tilanne, kun Eurooppaan muodostui sosialistinen Neuvostoliitto. Toisaalta Saksan ja
Japanin taloudet kasvoivat Ranskaa, USA:ta ja Englantia nopeammin.
Imperialististen maiden välille muodostuivat voimasuhteet, jotka eivät enää vastanneet maailman
taloudellista ja alueellista jakoa. Saksa, Italia ja Japani nostivat esiin uuden maailmanjaon kysymykset.
Myös USA ja Englanti kävivät taistelua maailman markkinoilla, jopa Britannian imperiumin sisällä. Ne
toivoivat voivansa kukistaa japanilaiset ja saksalaiset kilpailijansa, joita eivät kyenneet voittamaan
taloudellisessa kamppailussa.
Ranskan monopolien laajentumishalu ilmeni v. 1923 toteutetulla väliaikaiseksi jääneellä Ruhrin alueen
miehityksellä. Kaiken ohella 1930-luvun laman saattelemana muodostui tilanne, jossa kaikki kapitalistipiirit
pyrkivät Neuvostoliiton murskaamiseen ja liittämään sen alueet omaan valtapiiriinsä.
Monopolit ja finanssipiirit nostivat fasismin valtaan
Saksa aloitti uuden sodan valmistelut jo ennen ensimmäisen maailmansodan rauhansopimusta
sotaministeriön kokouksissa 14.6. ja 5.9.1917. Silloin todettiin, että ”Saksan tulee kehittää nopeasti rauhan
ajan taloutta ja mukauttaa sitä sotatarkoituksiin”. Italiassa pystytettiin monopolien tuella v. 1922
Mussolinin johdolla fasistihallinto. Japani ryhtyi uuden sodan valmisteluihin jo ennen vuosien 1921-1922
vaihteessa pidettyä Washingtonin laivastokonferenssia, jonka tavoitteena oli vähentää sotilaallista
jännitystä Itä-Aasiassa.
Myös Ranska osoitti laajentumishalunsa valtaamalla väliaikaisesti Ruhrin alueen. Sotaan valmistautuvat
maat pystyttivät fasistihallinnon tukahduttaakseen sodanvastustajien ja työläisten vastarinnan. Tämä
onnistui, kun monopolit tukivat suurilla summilla fasistisia puolueita työväenliikkeen nujertamiseksi ja
talouden kääntämiseksi sotatalouteen. Fasistien keinoina olivat terrori ja demagogia. Monopolien tuen
ansiosta fasismi voimistui. Ne perustivat rankaisujärjestöjä mm. Mussolinin Mustapaidat ja Hitlerin
hyökkäysosastot (SA). Kaikkeen tähän saatiin rahoitus pääomapiireiltä.
Muuallakin syntyi samantyyppisiä murhajoukkueita, jotka terrorin voimin pitivät työläisjoukkoja kurissa.
Fasistit arvostelivat jopa kapitalismia lupaamalla luokkavastakohtaisuuksien poistamista ja tasa-arvoa.
Tästä johtuen mm. hitleriläinen puolue nimitettiin ”kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi”.
Saksassa muodostui yhteinen finanssipääoman, upseeriston, maanomistajien ja
oikeistososialidemokraattien rintama, jonka avulla suoritettiin fasistien vallankaappaus 30.1.1933 ja
nimitettiin Hitler valtakunnankansleriksi. Heti seuraavana päivänä Hitler esiintyi eräiden joukko-osastojen
edessä ja 3.2.1933 hän piti puheen armeijan päällystölle ja samalla aloitettiin talouden militarisointi.
Kruppin tehtaat keskittyivät uudelleen sotatarvikkeiden tuotantoon. Vanhoja sotatarviketehtaita
ajanmukaistettiin ja laajennettiin. Kun v. 1932 Saksan kaikki pääomasijoitukset olivat 2 590 milj. mk, josta
sotateollisuuden osuus oli 620 milj. mk, niin v. 1934 vastaavat luvut olivat 3 760 milj. mk/3 300 milj. mk.
Vuonna 1938 luvut olivat 21030 milj. mk/15 500 milj. mk. Kun v. 1932 Saksan maavoimissa oli 10
divisioonaa, niin v. 1935 maavoimien vahvuus oli jo 31 divisioonaa.
Rotuopit, antikommunismi ja “uusi järjestys”
Kommunistien eliminoiminen ei ollut helppoa. Tämän johdosta Hitlerin asiamiehet sytyttivät
valtiopäivätalon tuleen 28.2.1933. Tästä syytettiin kommunisteja. Tuhopolton jälkeen antikommunismi tuli
Saksan viralliseksi politiikaksi. Fasistit kohdistivat terrorinsa kommunisteihin ja myöhemmin myös
sosialidemokraatteihin.
Fasistisen Saksan ideologia pohjautui rotuoppiin. Sen natsipuolueen vuoden 1935 edustajakokous julisti
“luonnon ja ihmiskunnan historian ja kansallissosialistisen tulkinnan tärkeimmäksi perustaksi ja
kansallissosialistisen valtakunnan lainsäädännön pohjaksi”. Rotuteoria esitti saksalaiset ominaisuuksiensa
ansiosta ylimmäksi kansakunnaksi ja muut “vajaa ihmisten” kansakunnaksi. Kokonaisten kansakuntien
tuhoaminen kuului maailmansodan päämääriin. Saksassa otettiin käyttöön termi “uusi järjestys”. Sen
mukaisesti natsit aikoivat saattaa Saksan ulkopuolisen Euroopan siirtomaakseen.
Antikomintern-sopimus ja taistelu kommunisteja vastaan
Sotavarustelut aloitti 1920-luvun alussa myös Japani. Siellä fasismin korvasi sokea perinteinen usko keisarin
jumalalliseen alkuperään, jonka suojissa militarisointi tapahtui. Parlamentarismin verhon taakse kätkeytyi
siellä äärimmäinen militarismi. Hallitsevat piirit katsoivat, että tämä järjestelmä vastasi tarkoitustaan,
eivätkä halunneet siihen muutoksia.
Japanin sotavoimat tunkeutuivat Mantshuriaan (Koillis-Kiinaan) syyskuussa 1931. Tavoitteena oli Kiinan
valtauksen jälkeen hyökätä Neuvostoliittoon ja täydentää maan niukkoja raaka-ainevaroja sekä päästä
eroon Japanin monopolien ja tilanherrojen vihaamasta Neuvostoliitosta. Tavoitteena heillä oli anastaa
myöhemmin USA:n, Englannin, Ranskan ja Hollannin hallinnoimat siirtomaat Tyynen meren alueella.
Sodan voimat olivat nyt suuret. Niitä edusti kolme valtiota: Saksa, Japani ja Italia. Saksa ja Japani pitivät
myös suurimpana vihollisenaan kommunisteja. Maat solmivat 25.11.1936 ns. antikomintern-sopimuksen
vahvistaen maiden liiton taistelussa maailmanherruudesta. Sopimus velvoitti yhteisiä toimia niitä vastaan,
jotka toimivat Kommunistisen Internationaalin hyväksi. Sopimuksen salainen osa edellytti yhteistä taistelua
Neuvostoliittoa vastaan.
Kolmen hyökkääjävallan liitto syntyi, kun sopimukseen 6.11.1937 liittyi myös Italia. Näin syntyi
hyökkääjävaltioiden liitto. Sopimuksen yksi tärkeä tavoite oli antaa USA:n, Englannin ja Ranskan
hallituspiireille kuva sopimusmaiden tulevasta sodasta ainoastaan Neuvostoliittoa vastaan.
Kapitalistinen maailma jakaantui kahtia. USA, Englanti ja Ranska eivät kuitenkaan halunneet perustaa
liittoa vastapainoksi hyökkääjävaltioiden liitolle, koska nekään eivät halunneet rauhaa, vaan ennen kaikkea
sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Ne katsoivat, että hyökkääjävaltiot hoitavat tämän asian turvallisesti.
Neljän vallan sopimus
USA ja Englanti toimittivat vuodesta 1924 Saksalle tukea, mihin perustui Saksan sotateollisuuden
uudistaminen. Japanin varustautuminen nojautui USA:n toimituksiin. Englannin konservatiivit pitivät
läheisiä yhteyksiä fasisteihin, eivätkä uskoneet Saksan muodostavan maalleen minkäänlaista vaaraa. USA:n
pääomapiirit uskoivat, että lähestyvä sota ei ulotu heidän maaperälleen ja toivoivat Saksan liittolaisineen
kukistavan Neuvostoliiton.
USA:n hallituksella oli oikeaa tietoa asioista, mutta se ei halunnut kärjistää suhteita maan
monopolipääomaan. Lisäksi yhdysvaltalaiset pankit tukivat ratkaisevalla panoksella hyökkääjävaltioita.
Ranskassa natsien revanssihenki huoletti laajoja yhteiskuntapiirejä, mutta Englannin hallitus halusi
lähentymistä Saksan kanssa ja veti mukaansa tähän monien mutkien jälkeen myös Ranskan.
Sitten lopuksi Britannian ja Italian esityksestä Ranska, Italia, Englanti ja Saksa solmivat yhdessä 15.7.1933
ns. “neljän vallan sopimuksen”, joka julisti hurskaasti tavoitteekseen ”rauhan säilymisen”. Tosiasiassa
sovittiin yhteistyöstä kaikkia Eurooppaa ja Euroopan ulkopuolisia asioita sekä siirtomaita koskevissa
kysymyksissä syrjäyttämällä Neuvostoliitto ja Euroopan pienet valtiot. Tämä oli yritys muodostaa
Neuvostoliiton vastainen kapitalistinen yhteisrintama.
Sopimus edellytti Versailles’n sopimuksen tarkistamista sekä muiden kanssa samanlaisten
aseistautumisoikeuksien myöntämistä Saksalle. Sopimus merkitsi neuvostovastaiselle pohjalle rakentuvaa
Englannin ja Ranskan yhteistyötä fasistien kanssa. USA:ssa sopimusta pidettiin ”hyvänä enteenä”.
Euroopan pienet valtiot huolestuivat, koska sopimuksesta kuulsi Ranskan ja Englannin aikomus Euroopan
pikkuvaltioiden kustannuksella ostaa itsensä vapaiksi Saksan ja Italian aluevaatimuksista tarkistamalla
Versailles’n sopimusta ja näin se jäi lopuksi ratifioimatta. Englanti ja Ranska kuitenkin noudattivat
sopimusta. (Jatkuu seuraavassa numerossa.)
Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi
Vilnis Sipols, Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä Molotov-Ribbentropsopimuksen tausta (osa 2, KÄ 5/2017, 30.10.2017)
Äskettäin tuli 78 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen
eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä kapitalistipiireissä, joiden tavoitteena oli
ohjata Saksa hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin vastaisen
yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa. Neuvostoliitto teki vuosina 1933-1939
suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen liiton toisen maailmansodan
ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan sekä muiden länsimaiden hallitukset olivat kuitenkin
uskomattoman sokeita sekä kykenemättömiä näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman kehitystä.
Julkisessa propagandassa kaikki tapahtumaan liittyvät asiat on käännetty päälaelleen. Neuvostoliitto
yritetään leimata yhdessä Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Maailmansota kypsyi kuitenkin kapitalistien
suunnitelmissa maailman uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti näiden suunnitelmien
välikappaleeksi ja hyökkäyksen kohteeksi Neuvostoliitto, jolla ei ollut mitään yhteistä sodan synnyttäneiden
kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen kanssa. Tätä asiaa sekä sen merkitystä ymmärretään tänäänkin
hyvin huonosti. Siksi Kansan ääni paneutuu kysymykseen 3-4 osaa käsittävässä artikkelisarjassa.
Kirjoituksen 1. osa ilmestyi Kansan äänen edellisessä (4/17) numerossa.
Parempi fasistien miehitys kuin Neuvostoliiton apu?
Neljän vallan sopimukseen oli tyytymätön myös Puola, jonka yhteiskuntapiirit olivat varmoja Saksan
Puolalle aiheuttamasta uhasta. Neuvostoliitto pyrki herättämään Saksan uhkaamissa Baltian maissa
vastarintaa Saksan valloituspyrkimyksiä vastaan. Neuvostoliitossa tiedettiin myös, että Saksa on aina
pitänyt Baltian maita Neuvostoliittoon kohdistamiensa hyökkäysten sillanpää- asemana. Neuvostoliitto
esittikin Puolalle 14.12.1933 yhteistä julkilausumaa maiden pyrkimyksestä puolustaa rauhaa ItäEuroopassa. Puolan hallitus vastasi 19.12.1933, että se ei periaatteessa vastusta ehdotusta. Mutta Puolan
hallitsevilla piireillä oli omia suurvalta- ja laajentumishaluja mm. Neuvostoliiton alueiden suhteen. Tätä
hyväksikäyttäen natsit ilmoittivat valmiutensa antaa puolalaisille sitoumus, että eivät hyökkää Puolaan.
Puolan porvarit ja tilanherrat tarttuivat heti Saksan epämääräisiin lupauksiin pitäen niitä parempina kuin
Neuvostoliiton varmoja takeita. Pilsudskin ja Beckin ryhmän ilmeisenä tavoitteena oli sopia hitleriläisten
kanssa Neuvostoliiton ja muiden Itä-Euroopan maiden vahingoksi. Saksan ja Puolan
hyökkäämättömyyssopimus allekirjoitettiin 26.1.1934. Helmikuun alussa Puola kieltäytyi Neuvostoliiton
kanssa minkäänlaisesta sopimuksesta, jolla pyrittäisiin takaamaan Itäisen Euroopan maiden
riippumattomuus. Puolan ja Saksan sopimus heikensi rauhanvoimia, teki tyhjäksi Ranskan ja Puolan liiton ja
heikensi Ranskan asemaa. Hitler totesi myöhemmin, että ilman Puolan tukea Itävallan ja Tšekkoslovakian
miehitys ei olisi onnistunut. Puolan kanssa sopimusta kirjoittaessaan Hitler jo tiesi, että Puola tulee
olemaan ensimmäisiä Saksan elintilaan liitettäviä maita. Läheistensä piirissä Hitler oli todennut, että “kaikki
Puolan kanssa tehdyt sopimukset ovat vain väliaikaisia”.
Saksa varautui hyökkäämään myös Baltiaan
Saksan ja Puolan sopimus oli hälytyssignaali Neuvostoliitolle. Siksi Neuvostoliitto jätti 28.3.1934 Saksan
Moskovan lähettiläälle Baltian tilannetta koskevan virallisen ehdotuksen. Siinä esitettiin, että Saksa ja
Neuvostoliitto allekirjoittaisivat sopimuksen, jolla ne lupautuvat ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin,
jotka saattaisivat vahingoittaa Baltian alueen valtioita. Tällä Neuvostoliitto pyrki varmentamaan rauhan
Baltian alueella. Hitleriläiset kuitenkin torjuivat tämän ehdotuksen. Tästä Saksan ulkoministeri Neurath
kirjoitti, että minkä tahansa Saksan itäisiä naapureita koskevan poliittisen sopimuksen solmiminen
Neuvostoliiton kanssa “riistää idänpolitiikaltamme kaiken toimintavapauden”, jolla saattaa olla
tulevaisuudessa ennalta arvaamattomia seurauksia. Hitleriläiset eivät halunneet antaa minkäänlaisia
sitoumuksia, jotka saattaisivat vaikeuttaa heidän tulevia agressioitaan Baltian alueella.
Neuvostoliitto rauhantyön eturintamassa
Jo 20 luvulla Neuvostoliitto normalisoi suhteensa lähes kaikkiin naapurivaltioihinsa sekä USA:ta
lukuunottamatta kaikkiin suurvaltoihin. Monien diplomaattisten yritysten jälkeen Neuvostoliitto solmi
hyökkäämättömyyssopimuksen Ranskan kanssa 1932. Joulukuussa 1933 Neuvostoliitto teki aloitteen
Euroopan kollektiiviseksi turvallisuusjärjestelmäksi tarkoituksena muodostaa rauhantahtoisten valtioiden
yhteisrintama ja pakottaa näin Saksa perääntymään. Sodan vastaisen työnsä antaman arvovallan johdosta
Neuvostoliitto solmi v. 1933-35 diplomaattiset suhteet monien uusien valtioiden mm. Belgian , Unkarin,
Espanjan, Romanian, USA:n ja Tšekkoslovakian kanssa. Huolimatta Kansainliiton aiemmasta Neuvostoliiton
vastaisesta politiikasta, liittyi Neuvostoliitto Kansainliittoon syyskuussa 1934, mutta kieltäytyi ottamasta
vastuulleen sen aiempia virheitä. Kansainliitto oli ollut Versailles’n rauhansopimusjärjestelmän välikappale
Neuvostoliiton vastaisessa politiikassa. Suurvallat käyttivät sitä hyväkseen alistaessaan kansoja. Sotaan
valmistautuvat maat mm. Saksa ja Japani kuitenkin erosivat Kansainliitosta 1933. Neuvostoliiton vastaisena
toimijana Kansainliitto menetti merkitystään. Kansainliitossa Neuvostoliitto pyrki viemään eteenpäin
Euroopan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän ajatusta, mutta tässäkään ei päästy puolinaisia ja
tehottomia päätöksiä pidemmälle.
Länsivallat estivät kollektiiviset turvatakuut
Monet Ranskan poliitikot olivat huolestuneita natsien suunnitelmista ja vaativat Ranskaa aloittamaan
Neuvostoliiton kanssa neuvottelut kollektiivisesta turvallisuusjärjestelmästä. Niitä käytiin vuosina 193334.
Ilmeni, että ranskalaiset kannattivat Neuvostoliiton ja Ranskan keskinäisen avunannon sopimusta, mutta
eivät halunneet rikkoa suhteitaan Englantiin. Ranska ei myöskään halunnut rikkoa vuoden 1925 Locarnon
sopimuksia. On muistettava, että näillä Locarnon sopimuksilla turvattiin Saksan länsirajat, mutta itäiset
rajat jätettiin auki Saksan hyökkäyspyrkimyksille. Siksi nämä vuoden 1925 sopimukset suuntautuivat
Neuvostoliittoa vastaan. Silloin syntyi ajatus kahdesta sopimuksesta.
Ensimmäisen ns. ”Itäsopimuksen” osapuoliksi kaavailtiin Neuvostoliittoa ja Itäisen Euroopan valtioita,
joiden tuli taata toistensa rajojen rikkomattomuus ja antaa apua osapuolelle, joka joutuisi hyökkäyksen
kohteeksi. Toinen Neuvostoliiton ja Ranskan välinen sopimus sisälsi sitoumuksen keskinäisestä avunannosta
hyökkäyksen torjumiseksi. Päätettiin, että Neuvostoliiton Ranskalle antamat sitoumukset vastaisivat
Locarnon päätöksiä ja Ranskan sitoumukset Neuvostoliitolle vastaisivat Itäsopimus-ehdotusta. Näillä
sopimuksilla Locarnon sopimus ei olisi enää Neuvostoliiton vastainen. Ranskan ja Neuvostoliiton ajatus oli,
että tähän Itäsopimukseen osallistuisi myös Saksa, jolloin sen avulla torjuttaisiin hyökkäys joka suunnasta.
Itäsopimusta kannatettiin aluksi hyvin laajasti. Puola ja Saksa vastustivat kuitenkin voimakkaasti
Itäsopimusta. Tästä huolimatta sopimus olisi voinut onnistua, mikäli vastustajien joukkoon ei olisi liittynyt
myös Englanti. Lisäksi saksalaisagentit murhasivat ranskalaisen Itäsopimuksen puolestapuhujan, Ranskan
ulkoministerin Barthoun. Hänen seuraajansa Laval puolestaan esitti hyvin hitleriläismielistä roolia.
Englanti pelasi kaksinaamaista roolia. Heinäkuussa 1934 Englannin ja Ranskan välisissä neuvotteluissa
ilmeni Englannin tulkinta sopimuksesta. Se lupasi suhtautua myötätuntoisesti sopimuksen toteutumiseen,
mutta vaati jatkettavan neuvotteluja Saksalle myönnettävästä ”tasa-arvoisuudesta” asevarustelussa. Saksa
kuitenkin tyrmäsi Englannin ja Ranskan esityksen ja vaati Itäsopimukseen osallistumisen ehtona
aseistautumista koskevan ”tasa-arvoisuusvaatimuksen” toteuttamista välittömästi. Maaliskuussa 1935
Englannin ministerit Simon ja Eden selvittivät Berliinissä saksan edustajille, että Englanti ei aio osallistua
Itäsopimukseen. Tässäkään vaiheessa Neuvostoliitto ei vielä perääntynyt, vaan selvitti Britannian Edenille,
joka Berliinissä käyntinsä jälkeen maaliskuussa 1935 vieraili Moskovassa, mikä vaara sisältyi natsien
valloitussuunnitelmiin ja miten tätä vaaraa voitaisiin sopimuksella hälventää. Tällä ei ollut mitään
käytännön vaikutusta Britannian politiikkaan.
Neuvostoliiton, Ranskan ja Tšekkoslovakian laiha sopimus
Itäsopimuksen kohdattua ylipääsemättömiä vaikeuksia Neuvostoliitto esitti Neuvostoliiton ja Ranskan ja
toisaalta Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian kahdenkeskisiä sopimuksia keskinäisestä avunannosta
hyökkäyksen sattuessa. Pierre Laval vastusti sopimuksia kaikella arvovallallaan. Ranskan yhteiskuntapiirien
painostuksesta sopimukset kuitenkin allekirjoitettiin toukokuussa 1935. Mutta Tšekkoslovakian presidentin
Benesin vaatimuksesta Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian väliseen sopimukseen tehtiin varaus, jonka
mukaan keskinäisen avunannon sitoumukset säilyttävät voimansa vain ehdolla, että Ranska auttaa
syntyneessä tilanteessa joko Neuvostoliittoa tai Tšekkoslovakiaa. Eli tällä tavalla Tšekkoslovakian hallitus jo
ennakkoon varmisti itselleen mahdollisuuden olla täyttämättä Neuvostoliiton kanssa solmimaansa
sopimusta. On huomattava, että myöhemmin, kun Englanti ja Ranska v. 1938 luovuttivat Münchenissä
Tšekkoslovakian Hitlerille, Neuvostoliitto ei piiloutunut tämän varauksen taakse, vaan ilmoitti valmiutensa
auttaa Tšekkoslovakiaa kaikin keinoin, myös sotilaallisesti. Neuvostoliitto ryhtyikin sotavalmisteluihin,
mutta Tšekkoslovakian hallitus kieltäytyi Neuvostoliiton avusta ja piti parempana antautumista.
Clivedenin klikki
Muistelmakirjassaan “Kuka auttoi Hitleriä” Neuvostoliiton Lontoon suurlähettiläänä vuosina 1933-43
toiminut Ivan Maiski mainitsee, miten 28.5.-37 Neville Chamberlainin nimittämisellä Englannin
pääministeriksi oli vakavat seuraukset. Samoihin aikoihin Lontoossa muodostui ns. “Clivedenin klikki”.
Taantumukselliset konservatiivipoliitikot alkoivat kokoontua Lady Nancy Astorin Clivedenin kartanossa.
Siellä tapasivat säännöllisesti Neville Chamberlain, lordi Halifax ym. vaihtamassa mielipiteitä ja
suunnittelemassa Englannin politiikan lähiajan toimenpiteitä. Tämän klikin ja Chamberlainin pääajatus oli
fasistijohtajien, Hitlerin ja Mussolinin “rauhoittaminen” sekä saattaa Saksa ja Neuvostoliitto tuhoamaan
toisensa.
Ensi vaiheessa Chamberlain ryhtyi neuvotteluihin Mussolinin kanssa ja valmisteltiin laaja-alainen sopimus
Englannin ja Italian keskinäisestä ystävyydestä ja yhteistyöstä. Monet ministerit eivät suhtautuneet
myötämielisesti Espanjan tasavaltaan, mutta eivät myöskään luottaneet vähääkään fasistijohtajiin,
Mussoliniin ja Hitleriin. Siksi he vaativat, että Italian tulee osoituksena rehellisyydestään poistaa ensin
joukkonsa Espanjasta. Chamberlain ei halunnut kuullakaan mitään tällaista, vaan puhdisti ulkoministeriön
nopeasti hänelle epämieluisista “rauhoittamisajatuksen” kriitikoista sekä yhteistyöhön Neuvostoliiton
kanssa myötämielisesti suhtautuvista. Chamberlain muodosti rauhoittamisaatteelle myötämielisen
hallituksen, jonka ulkoministeriksi hän “junaili” lordi Edvard Wood Halifaxin. Jo tätä ennen marraskuussa
1937 Halifax matkusti Chamberlainin toimeksinnosta Berliiniin järjestelemään Englannin ja Saksan suhteita.
Silloin Halifaxin ja Hitlerin käymistä keskusteluista tihkui vain vähän tietoja.
Tähän neuvotteluun liittyvät muistiinpanot joutuivat kuitenkin neuvostoarmeijan käsiin Berliinissä ja ne
julkaistiin v. 1948. Ne osoittivat todeksi sen, mikä jo silloin kyettiin päättelemään. Tässä tapaamisessa
Halifax ehdotti Hitlerille eräänlaista “Neljän vallan sopimukseen” perustuvaa allianssia. Hän sanoi muun
muassa, että ei pidä sulkea pois mitään mahdollisuutta vallitsevan tilanteen muuttamiseen Euroopassa ja
totesi, että “näihin kysymyksiin kuuluvat Danzig, Itävalta sekä Tšekkoslovakia.” Näin hän antoi Hitlerille
“vapaat kädet” toimia Keski- ja Itä-Euroopassa. Samalla hän osoitti Hitlerille ne hyökkäysten suunnat, jossa
hitleriläiset kohtaisivat vähiten vastustusta Englannin hallituksen taholta.
Fasistien hyökkäys Etiopiaan sai länsivaltojen tuen
Kapitalistinen maailma alkoi luisua kohti sotaa. Fasistit siirtyivät 30- luvun puolivälissä selkeästi aseellisen
toiminnan linjalle ilman, että se vaikutti mitenkään eurooppalaisten päättäjien asenteisiin. Näihin toimiin
kuuluivat monet hyökkäykset, jotka Saksa liittolaisineen toteutti Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain
myötävaikutuksella. Tällaisia olivat hyökkäykset Mantšuriaan, Etio piaan, Espanjaan, Kiinaan, Itävaltaan,
Liettuaan ja Puolaan, josta alkoi 2. maailmansota.
Italia aloitti laajentumisen hyökkäämällä Ual-Ualin alueella 5.12.1934 etiopialaisten joukkojen kimppuun.
Samalla se tutki länsimaiden reaktioita. Kapitalistinen maailma ei selkeästikään vastustanut Italian toimia.
Kansainliitto pysyi toimettomana. Vain Neuvostoliitto Kansainliitossa vastusti Italian toimia. Ranska tuki
Italiaa, koska hyökkäys heikensi Englannin asemia Afrikassa. Englannin reaktio oli myönteinen, koska Italia
oli tukenut Englantia sen Ranskan ja Neuvostoliiton vastaisissa toimissa. USA otti ”puolueettoman kannan”
kieltäen sotatarvikkeiden viennin sotiviin maihin. Italian ja Etiopian voimasuhteista johtuen tämä laki tuki
Italiaa. Ranskan Lavalin ja Mussolinin neuvottelujen tuloksena hyväksyttiin julkilausuma, joka käytännössä
merkitsi Ranskan hyväksyntää Italian toimille. Italia sai Ranskalta käyttöönsä alueita Afrikassa. Ison
Britannian poliittinen johto puolestaan kehotti Mussolinia hyökkäämään ”kohteliaasti” Englannin etuja
vastaan, niin Englanti ei puutu asiaan. Englanti ei halunnut rikkoa suhteitaan Italiaan, joka auttoi sitä sen
Neuvostoliiton ja osin Ranskan vastaisissa toimissa.
Hyökkäyssodan Italia aloitti 3.10.1935 ja Etiopian vakinaisten joukkojen vastustus murrettiin vuoden 1937
alussa. Etiopiassa hyökkääjät kykenivät kuitenkin pitämään valtaansa yllä vain linnoittamissaan
tukikohdissa, jotka olivat patrioottien saartamia.
Neuvostoliiton vaatimuksesta Kansainliiton oli pakko julistaa Italia hyökkääjäksi ja kehottaa soveltamaan
sitä kohtaan pakotteita. Italian hyökkäys olisi voitu pysäyttää nopeasti pysäyttämällä öljyn vienti.
Kansainliiton ulkopuolella oleva USA ei suostunut tähän, jolloin myöskään Ranska ja Englanti eivät voineet
antaa USA:lle yksipuolista kauppa-etua. Läntisiin suurvaltoihin vetosi myös Mussolinin vakuuttelut, että
fasismin romahtaminen Italiassa johtaisi vasemmistolaiseen ja Neuvostoliiton tavoitteille myötämieliseen
hallitukseen. Kansainliitto toteutti Italiaa kohtaan vain riisuttuja pakotteita ja Englannin aloitteesta
pakotteet lakkautettiin.
Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi
Vilnis Sipols, Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Pekka Wisuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa, Docendo Oy 2017
A.J.P.Taylor: Toisen maailmansodan synty, Kirjayhtymä 1962
Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä Molotov-Ribbentropsopimuksen tausta (osa 3, KÄ 6/2017, 18.12.2017)
Äskettäin tuli 78 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä kapitalistipiireissä, joiden
tavoitteena oli ohjata Saksa hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin
vastaisen yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa. Neuvostoliitto teki vuosina 1933-
1939 suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen liiton toisen maailmansodan
ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan sekä muiden länsimaiden hallitukset olivat kuitenkin
uskomattoman sokeita sekä kykenemättömiä näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman kehitystä.
Julkisessa propagandassa kaikki tapahtumaan liittyvät asiat on käännetty päälaelleen. Neuvostoliitto
yritetään leimata yhdessä Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Maailmansota kypsyi kuitenkin kapitalistien
suunnitelmissa maailman uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti näiden suunnitelmien
välikappaleeksi ja hyökkäyksen kohteeksi Neuvostoliitto, jolla ei ollut mitään yhteistä sodan synnyttäneiden
kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen kanssa. Tätä asiaa sekä sen merkitystä ymmärretään tänäänkin hyvin
huonosti. Siksi Kansan ääni paneutuu kysymykseen 3-4 osaa käsittävässä artikkelisarjassa. Kirjoituksen kaksi
ensimmäistä osaa ilmestyivät Kansan äänen edellisissä (4-5/17) numeroissa.
Saksan joukot ylittävät Reinin
Saksa siirsi talouttaan sodan kannalle ja vahvisti asevoimiaan. Siksi heidän oli välttämätöntä ryhtyä toimiin,
joilla poistettaisiin kaikki Versailles’n sopimuksen Saksan varustautumiselle asettamat rajoitukset.
Ranskalaiset diplomaatit eri puolilla maailmaa panivat merkille hitleriläisten kiristyneen kielenkäytön.
Versailles’n sopimukseen perustuva Locarnon sopimus kielsi Saksaa pitämästä asevoimia Reinin vasemmalla
rannalla ja 50 km kaistalla joen oikealla rannalla. Hitleriläiset koettelivat länsivaltojen sietokykyä
lähettämällä joukkojaan 7.3.1936 Reinin demilitarisoidulle vyöhykkeelle. Ranska olisi voinut vaatia toimia
Kansainliitolta ja olisi siellä saanut Neuvostoliiton tuen. Useat Euroopan valtiot ilmoittivat tuestaan
Ranskalle. Tässähän ratkaistiin kysymystä Euroopan tulevasta suunnasta.
Ranskan hallitsevat piirit pitivät kovia puheita, mutta horjuivat, eivätkä ryhtyneet minkäänlaisiin
toimenpiteisiin. Ranskan taantumus halusikin vain sopia Saksan kanssa. Englannin hallituksen
ulkopoliittinen komitea ilmaisi halunsa uudistaa Locarnon sopimus, jossa ei huomioitaisi Reinin vyöhykkeen
demilitarisointia koskevaa kohtaa. Tutkittiin myös mahdollisuutta palauttaa Saksalle sen entiset siirtomaat.
Neuvostohallitus ilmaisi valmiutensa ryhtyä tehokkaisiin Saksan vastaisiin toimiin. Englannin toimien
tuloksena Kansainliitto rajoittui vain toteamaan Saksan rikkoneen olemassa olevia sopimuksia. Englanti
halusi rajoittaa sotilaallisia sitoumuksiaan siten, että ne koskevat vain Locarnon valtioita Ranskaa ja Belgiaa.
Tämä oli selkeä osoitus siitä, että Ranska ja Englanti olivat valmiit jättämään Itä- ja Keski-Euroopan pienet
valtiot Saksan armoille.
USA, Englanti ja Ranska fasistien apuna Espanjaa vastaan
Heinäkuussa 1936 alkoi Francon organisoima fasistien kapina Espanjassa tasavaltaa vastaan välittömästi
sen jälkeen, kun kansanrintamapuolueet olivat saaneet 16.2.1936 pidetyissä vaaleissa vaalivoiton. Italia ja
Saksa lähettivät Francon tueksi aseita ja joukkoja, koska fasistit olivat tyytymättömiä fasismin vastaisen
liikkeen voimistumisesta ja pelkäsivät kehityksen leviävän Espanjasta muuallekin Eurooppaan. Francon
avulla he halusivat varmistaa, että Espanja Euroopassa tukee heidän politiikkaansa. Sotatarvikelähetykset
kulkivat koko ajan Saksasta ja Italiasta Espanjan kapinallisille. Englannin konservatiivit asettuivat
Francolaisten puolelle. Ranskan ”sosialistipääministeri” Leon Blum sulki Ranskan ja Espanjan välisen rajan ja
kielsi avun toimittamisen tasavallan avuksi. USA ulotti pikaisesti ns. puolueettomuuslainsäädännön
koskemaan myös Espanjaa. USA:n harjoittama ”puolueettomuuspolitiikka” esti tasavaltalaisia ostamasta
aseita myös sieltä ja oli tuki fasisteille. Toisaalta USA:n yritykset toimittivat runsaasti luotolla aseita ja
muuta materiaalia Francon kapinallisille. Ainoastaan Neuvostoliitto tuki suurin materiaalitoimituksin
tasavaltaa.
Maailmassa syntyi laaja fasismin vastainen rintama, joka lähetti vapaa- ehtoisia tasavaltalaisten tueksi.
Elokuussa 1936 Englannin ja Ranskan toimesta muodostettiin 27 Euroopan valtion ns. Espanjan asioihin
”puuttumattomuuskomitea”. Ranskan hallituksen toimesta komiteaan työhön vedettiin mukaan myös
Neuvostoliitto, joka piti lähtökohtanaan, että ilman ulkoista puuttumista Espanjan kansa kykenee
torjumaan fasistien hyökkäyksen. Osoittautui kuitenkin, että Saksa ja Italia toimittivat asekuljetuksia
kapinallisille. Tämän johdosta Neuvostoliitto esitti komiteassa 7.10.1936 varoituksen. Tästä huolimatta
asekuljetukset eivät päättyneet. Siksi Neuvostoliitto esitti uuden asiakirjan 28.10.1936, jossa se ilmoitti,
että puuttumattomuussopimus ei sido sitä enempää kuin muitakaan valtioita. Kun fasistit sitten 7.11.1936
aloittivat hyökkäyksen Madridiin, Neuvostoliiton panssarien ja lentokoneiden tuella tasavaltalaiset
pysäyttivät fasistien hyökkäyksen. Silloin tasavaltalaisten puolella taisteli 25000 vapaaehtoista ja fasistien
tavoite pikaisesta voitosta osoittautui ennen aikaiseksi.
Antikomintern-sopimus tähtäsi uuteen maailmanjakoon
Fasistien interventio Espanjaan nopeutti hyökkääjien rintaman muodostumista. Saksan ja Italian
keskinäinen sopimus allekirjoitettiin 25.10.1936. Syntyi Berliinin-Rooman akseli. Göring saapui 23.1.1937
Italiaan. Keskusteluissaan Mussoliinin kanssa hän totesi, että heidän suunnitelmansa tulee naamioida
antibolševismilla. ”Englannissa konservatiivit pelkäävät eniten bolševismia ja tätä on helppo käyttää
poliittisiin tarkoituksiin.” Mussolinin ja Hitlerin tavatessa Münchenissä syyskuussa 1937 Mussoliini suostui
siihen, että Saksa saa Itävallan, vaikka Italialla oli ollut omia suunnitelmia Itävallan osalta. Alusta saakka
Saksa suunnitteli Japanista tärkeintä liittolaista Neuvostoliittoa ja länsimaita vastaan. Neuvottelut Saksan ja
Japanin välillä alkoivat jo v. 1935. Sopimus viivästyi, koska he pelkäsivät länsimaiden reaktioita. Sopimus
Japanin ja Saksan välillä allekirjoitettiin 25.11.1936.
Salatakseen sopimuksen todellisen tarkoituksen nimitettiin sitä hitleriläisten toivomuksesta
”antikomintern-sopimukseksi”. Tulevaa sotaa ajatellen se laski perustan Saksan ja Japanin liitolle.
Sopimukseen liittyi salainen pöytäkirja, jossa todettiin, että ”toisen osapuolen joutuessa selkkaukseen
Neuvostoliiton kanssa, tulevat osapuolet viipymättä pohtimaan toimia yhteisten etujen puolustamiseksi.”
Sopimuksen allekirjoituspäivänä Japanin ulkoministeri Arita totesi: ”NeuvostoVenäjän on käsitettävä, että
se joutuu kohtaamaan Saksan ja Japanin”. Tiedottaessaan Hitlerille Japanin kanssa käydyistä neuvotteluista
Himler sanoi 31.1.1937, että ”Heidän valmistelemiensa toimenpiteiden tarkoituksena on Venäjän
jakaminen, minkä tulee alkaa Kaukasiasta ja Ukrainasta.
Kahdenkeskinen Italian ja Japanin sopimus allekirjoitettiin heti antikomintern-sopimuksen jälkeen
2.12.1936 ja 6.11.1937 Italia liittyi antikomintern-sopimukseen. Italia tähyili ennen kaikkea Ranskan Ja
Englannin afrikkalaisia siirtomaita. Tämä osoitti, että tämä kolmen agressorin liitto ei ollut suunnattu
ainoastaan Neuvostoliittoa vastaan, vaan se tavoitteli uutta maailmanjakoa.
USA, Englanti ja Ranska luovuttivat Espanjan fasisteille
Englannin jatkuva pyrkimys sopimukseen Saksan kanssa johti siihen, että huolimatta Saksan ja Italian
interventiosta Espanjaan, he eivät halunneet torjua ”Neljän vallan yhteistyötä” (huom! ”Neljän vallan
sopimus 15.7.1933). Huhti-toukokuussa 1937 astui voimaan puuttumattomuuskomitean suunnitelma
Espanjan maa- ja merirajojen valvonnasta. Heti tämän jälkeen Saksan ja Italian edustajat julistivat kahden
tasavaltalaisten lentokoneen pommittaneen saksalaisten panssarilaivaa ”Deutschlandia”. Tällä verukkeella
ne irtaantuivat puolueettomuuskomiteasta ja voimistivat asetoimituksia francolaisille. Tämä ei sopinut
Englannin laskelmiin, joka edelleen pyrki sopimukseen Hitlerin ja Mussoliinin kanssa. Englanti onnistui
houkuttelemaan heidät takaisin komiteaan. Tämän jälkeen Englanti teki komiteassa esityksen, että
kumpikin osapuoli suostuisi kotiuttamaan yhtä suuren joukon vapaa-ehtoisia taistelijoita Espanjasta.
Fasisteilla ei ollut aikomustakaan kotiuttaa joukkojaan. He tekivät komiteassa puolestaan esityksen, että
tasavaltalaiset ja kapinalliset tunnustettaisiin sodan osapuoliksi ja suotaisiin sotiville osapuolille oikeus
kaapata avomerellä minkä hyvänsä maan sotatarvikkeita kuljettavat alukset. Tämä esitys merkitsi
kapinallisten tunnustamista ja tasavaltalaisten saattamista Saksan ja Italian avulla merisaartoon.
Päästäkseen sopimukseen fasistidiktaattorien kanssa, Englanti suostui hyväksymään nämä heidän
esityksensä sillä varauksella, että sopimus astuu voimaan, kun ulkomaalaisten kotiuttamisessa on
saavutettu ”olennaista edistystä”. Komiteassa alkoi kiivas väittely siitä, mitä pidetään ”olennaisena
kotiuttamisena”. Samaan aikaan Espanjan rajoilla ei ollut minkäänlaista valvontaa ja fasistivaltiot toimittivat
Francolle valtavaa apua. Kapinalliset siirtyivät v. 1938 alussa hyökkäykseen ja murtautuivat Valensian
pohjoispuolella Välimerelle. Tasavaltalaisten alue katkaistiin kahtia. Samaan aikaan Chamberlain saapui
vierailulle Roomaan ja allekirjoitti 16.4.1938 Mussoliinin kanssa yhteistyösopimuksen. Tässä Francolle
myönnettiin sotivan osapuolen oikeudet ja Englanti tunnusti Italian suorittaman Etiopian valtauksen.
Ranska noudatti täysin Englannin linjaa. Englanti ja Ranska tunnustivat Francon hallituksen ja katkaisivat
suhteensa Espanjan tasavaltaan. Tämän johdosta Neuvostoliitto kutsui 1.3.1938 edustajansa pois
puuttumattomuuskomiteasta. Maaliskuun loppuun tultaessa fasistit saivat haltuunsa koko Espanjan.
Fasistien voitto Espanjassa huononsi ratkaisevasti Euroopan tilanteen. Englannin haaveet pitää Espanja
valvonnassaan osoittautuivat kuvitelmiksi. Englannin asemia Välimerellä oli heikennetty ratkaisevasti. Myös
Espanja liittyi antikomintern-sopimukseen. Ranska ympäröitiin nyt fasistivaltojen taholta kolmelta
suunnalta. Saksan ja Italian asemat vahvistuivat. Tämä oli seurausta Englannin ja Ranskan Fasisteja
suosivasta politiikasta.
Itävalta oli Hitleriläisten ensimmäinen uhri
Japanilaiset alkoivat tunkeutua Keski-Kiinaan heinäkuussa 1937. Tämä osuu ajallisesti yhteen sen kanssa,
kun Hitler alkoi valmistelemaan Itävallan valtausta (Anschluss). Hitleriläiset pakottivat Itävallan hallituksen
11.7.1936 sopimukseen, jossa se lupautuu sopimaan ulkopolitiikastaan Saksan kanssa. Jo silloin
Neuvostoliiton Wienin lähettiläs totesi, että ”tämä sopimus muodostuu Anschlussin välikappaleeksi. Vuotta
myöhemmin 24.5.1937 Saksan sotaministeri Blomberg vahvisti ohjeet Itävallan valtaamiseksi (OTTO
suunnitelma). Yleisesikunnalle pitämässään puheessa 5.11.1937 Hitler korosti, että Saksan päämäärien
saavuttamiseksi Ensimmäinen tehtävä on Itävallan ja Tšekkoslovakian valtaaminen. Tulee muistaa, että
Itävallan liittäminen Saksaan oli kielletty Versailles’n sopimuksessa. Neuvostohallitus tiesi, että tämän
johdosta myös Neuvostoliitto joutuisi vaaraan. Itävallasta Hitleriläiset saisivat sillanpää-aseman
tunkeutumiselle Kaakkois-Eurooppaan ja Tšekkoslovakia joutuisi Saksan saartamaksi kolmelta suunnalta.
Silloin neuvostohallitus vaati tilanteen johdosta Euroopan rauhantahtoisten maiden nopeita ja yhteisiä
toimia.
Englanti, Ranska ja USA pettävät myös Itävallan
Toukokuun lopulla 1937 Englannin pääministeriksi nousi Neville Chamberlain, Neuvostoliiton vastustaja,
konservatiivi ja ”Clivedenin klikin päämies”. Hänen johtamansa piirit pyrkivät Hitlerin avulla tuhoamaan
Neuvostoliiton. Chamberlain piti lähtökohtanaan ”neljän vallan sopimusta” sekä mahdollista Englannin ja
Saksan kahdenkeskistä sopimusta vaikutuspiirien jaosta. Chamberlainin ja Clivedeniläisten ulkopoliittinen
linja ilmaistiin aatetoverin Hendersonin muistiossa (-37) seuraavasti: ”Jos Saksa ei uhkaa Lännen etuja,
Englanti voi suostua Anschlussiin sekä Saksan taloudelliseen ja poliittiseen herruuteen Euroopassa.
Englannin edustaja lordi Halifax keskusteli Hitlerin kanssa 19.11.1937. Halifax ilmaisi, että mikäli päästään
sopimukseen, jossa Saksa sitoutuu kunnioittamaan Britannian imperiumin eheyttä, Englannin hallitus on
valmis antamaan Saksalle vapaat kädet Itä-Euroopassa edellyttäen, että Saksa ryhtyy laajennushankkeisiin
rauhanomaisin keinoin ja sopii toimistaan Englannin kanssa. Halifax sanoi tämän koskevan Saksan Itävaltaa,
Tšekkoslovakiaa ja Danzikia koskevia sopimuksia (katso edellä kohta ”Clivedenin klikki”). Hitleriläiset
panivat merkille Englannin ja Ranskan myöntyvyyden. Helmikuussa 1938 Englanti ja Ranska antoivat
lopullisesti hyväksymisensä Anschlussille. USA ei myöskään missään vaiheessa ilmaissut huolestumistaan
Saksan toimien johdosta. Siellä oltiin täysin tietoisia Saksan suunnitelmista. USA:ssa myös kuviteltiin, että
Saksa ei lähde sotimaan Ranskaa ja Englantia vastaan ennen kuin on lyönyt perivihollisensa Neuvostoliiton.
Vain Neuvostoliitto vastusti Itävallan luovuttamista Hitlerille
Hitlerin joukot marssivat 12.3.1938 yöllä Itävaltaan. USA, Englanti ja Ranska eivät tehneet mitään Itävallan
puolustamiseksi. Näiden maiden kansalaispiireissä tapahtuma herätti suurta hämminkiä. Se osoitti
tavalliselle ihmiselle, miten heidän omat hallituksensa olivat luovuttaneet Itävallan fasisteille ja miten
harjoitettu politiikka oli ajautunut karille. Myös Kansainliitto vaikeni. Vain Neuvostoliitto ilmoitti
edelleenkin olevansa valmis osallistumaan kaikkiin kollektiivisiin toimiin fasistista agressoria vastaan.
Samalla Neuvostoliitto paljasti sen politiikan, joka antoi Hitlerille mahdollisuuden Itävallan kaappaamiseen.
Silloin Pravda kirjoitti, että länsimaiden myönnytykset Hitlerille ovat osoittautuneet sodanlietsojien
auttamiseksi. Länsimaiden politiikan suunnan olivat sanelleet ainoastaan tavoite Hitlerin kanssa yhteisestä
Neuvostoliiton vastaisesta liitosta. Itävallan valtaus muutti Euroopan tilanteen, lähensi maailmansodan
alkamista ja antoi Hitleriläisille hallitsevan aseman Euroopassa.
Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi
Vilnis Sipols, Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa, Docendo Oy 2017
A.J.P.Taylor: Toisen maailmansodan synty, Kirjayhtymä 1962
Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä Molotov-Ribbentropsopimuksen tausta (osa 4, KÄ 1/2018, 26.2.2018)
Syksyllä tuli 78 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen
eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä kapitalistipiireissä, joiden tavoitteena oli
ohjata Saksa ja Japani hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin vastaisen
yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa. Neuvostoliitto teki vuosina 1933-1939
suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen liiton toisen maailmansodan
ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan, USA:n ja Italian sekä eräiden muiden maiden hallitukset olivat
uskomattoman sokeita näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman kehitystä. Julkisessa
propagandassa tapahtumaan liittyvät asiat on tänään käännetty päälaelleen. Neuvostoliitto leimataan
Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Sota kypsyi kuitenkin kapitalistien tavoitteissa maailman
uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti hyökkäyksen kohteeksi ja välikappaleeksi Neuvostoliitto,
jolla ei ollut mitään yhteistä sodan synnyttäneiden kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen kanssa. Tätä asiaa
sekä sen merkitystä ymmärretään tänäänkin hyvin huonosti. Siksi Kansan ääni paneutuu kysymykseen 4-5
osaa käsittävässä artikkelisarjassa. Sarjan edelliset osat ilmestyivät Kansan äänen numeroissa 4-6/17. Tässä
osassa (4) käsittelemme Japanin liittymistä sotaan sekä Hitlerin aloittamaa Tšekkoslovakian kaappaamista.
Sota alkaa Kauko-idässä
Saksan ja Japanin kesken solmitulla ”Antikomintern-sopimuksella” tavoiteltiin uutta maailman jakoa.
Japanin tavoitteena oli itäisen Aasian hallitseminen. Sopimuksella haluttiin antaa länsivalloille vaikutelma
tavoitteesta hyökätä Neuvostoliittoa vastaan. Japanin hyökkäys Kiinaa vastaan alkoi Pekingin lähistöllä
7.7.1936 provosoidulla selkkauksella. Vuotta aikaisemmin Japani oli hyväksynyt suunnitelman yliherruuden
pystyttämiseksi Itä-Aasiaan. Japani oli miehittänyt Korean jo v. 1910 ja Mantšurian v. 1931. Ensi vaiheessa
Japani pyrki kasvattamaan joukkojaan Koreassa ja Mantšuriassa voidakseen heti sodan alussa antaa
Neuvostoliitolle ratkaisevan iskun. Kansainvälinen tilanne kärjistyi. Japanin toimet Kauko-idässä uhkasivat
suoraan USA:n, Ranskan ja Englannin sijoituksia sekä etuja Kiinassa ja Tyynen Meren alueella.
Kapitalistien leiri hajosi kahtia
Japanin toimet osoittivat kapitalistisen maailman hajonneen toisilleen vastakkaisiin leireihin. Tässä
vaiheessa USA:n, Ranskan ja Englannin liittouma oli selvästi voimakkaampi. Se olisi halutessaan voinut
nopeasti torjua Japanin suunnitelmat, varsinkin jos olisivat aloittaneet yhteistyön Neuvostoliiton kanssa.
Ryhtymättä minkäänlaisiin toimenpiteisiin he yhä toivoivat molempia valtioita heikentävää sotaa
Neuvostoliiton ja Japanin välillä. Euroopan tilanteesta huolestunut Ranska ei ollut halukas puuttumaan
Kauko-idän tapahtumiin. Englannin hallitus pyrki linjansa mukaisesti kompromissiin Japanin kanssa Kiinan
kustannuksella. Ranskan tapaan myös Englantia kiinnosti vain Neuvostoliiton heikentäminen.
USA junaili tilanteen edukseen
USA:lla oli isot sijoitukset Kiinassa ja Japani oli sen pahin kilpailija itäisen Aasian ja Tyynen Meren alueella.
Imperialistisia etujaan valvova USA pelkäsi kuitenkin Japanin vastaisen sodan kustannuksia ja käytti
puolueettomuus lainsäädäntöään kieltämällä USA:n omistamien alusten käyttämisen sotatarvikkeiden
kuljettamiseen alueelle. Japania tämä määräys vain hyödytti, koska se omisti suuren määrän tonnistoa, eikä
ollut riippuvainen muiden kuljetuspalveluista. USA:n kauppa Japaniin ei kärsinyt. Länsivallat eivät suoneet
ajatustakaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Kiinan auttamiseksi. Päinvastoin he pelkäsivät, että jos Kiina
kykenee ajamaan japanilaiset pois maasta, kykenevät he ajamaan alueeltaan muutkin imperialisti-isännät.
Vain Neuvostoliitto lupasi apua Kiinalle
Vain Neuvostoliitto lupasi auttaa Kiinaa, vaikka mailla ei ollut minkäänlaisia sopimusvelvoitteita. Jo vuoden
1935 lopulla Kiina esitti Neuvostoliitolle kysymyksen mahdollisuudesta saada Neuvostoliitolta aseita siinä
tapauksessa, että maa joutuu konfliktiin Japanin kanssa. Tähän Neuvostoliitto vastasi myöntävästi. Kiina
kuitenkin toivoi välttävänsä erilaisilla myönnytyksillä aseellisen selkkauksen ja pitkitti neuvotteluja
Neuvostoliiton kanssa. Japanin sotilaallinen agressiivisuus kuitenkin voimistui. Japanin suunnitelmiin kuului
Mongolian valtaaminen osana tulevaa hyökkäystä Neuvostoliittoon.
Tätä ennakoiden solmivat Neuvostoliitto ja Mongolia keskinäisen suullisen avunantosopimuksen jo v. 1934.
Japanin agressiivisuuden lisääntyessä kirjallinen sopimus avunannosta Neuvostoliiton ja Mongolian välillä
allekirjoitettiin 12.3.1936. Neuvostoliiton Kiinan lähettiläällä D.V.Bogomolovilla oli 11.2.1937 syytä ilmoittaa
Moskovaan, että ellei sopimusta Mongolian kanssa olisi solmittu ajoissa, olisivat Neuvostoliitto ja Japani jo
ajautuneet keskenään sotaan.
Kiina empi ottaa vastaan apua Neuvostoliitolta
Kiinan Moskovan lähettiläälle M.M.Litvinov esittikin 11.3.1937 ”Tyynen meren avunantosopimuksen”
solmimista ja perusteli sitä sillä, että ”tällainen sopimus voi tehdä lopun Japanin agressiosta ja turvata
rauhan Kaukoidässä”. Asiasta käytiin Neuvostoliiton ja Kiinan edustajien kesken 17.5.1937 vuoropuhelu.
Kiinan edustajat totesivat tilanteen olevan niin epävarma, että Kiina ei voi ottaa vastuulleen tällaisen
esityksen tekemistä. Kiinan edustaja Sun Fo arvioi, että Japani vastustaisi esitystä ja USA vetäytyisi siitä
syrjään. Kiinan lähettiläs ilmoitti 16.6.1937 Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaarille, että pääsyy
Kiinan torjuvaan asenteeseen koskien Tyynen meren avunantosopimusta on, että Kiinan hallitus on haluton
herättämään tyytymättömyyttä Japanissa. Sopimus voisi sulkea lopullisesti ovet Japanin kanssa
solmittavalta kahdenkeskiseltä sopimukselta, johon Tšiang Kai-šek ei ollut menettänyt toivoaan.
Neuvostoliiton Kiinan lähettiläs esitti jo 17.5.1937 Kiinalle myös keskinäistä hyökkäämättömyyssopimusta.
Tähänkin esitykseen Kiinan hallitus suhtautui empivästi, mutta ei uskaltanut antaa kielteistä vastausta.
Samoin Kiina ei siinä vaiheessa uskaltanut ottaa vastaan Neuvostoliitolta sotamateriaalia peläten
riitautuvansa enemmän Japanin kanssa. Samoihin aikoihin teki Australia ehdotuksen Tyynen meren
hyökkäämättömyyssopimukseksi. Tätä esitystä Neuvostoliitto kannatti, mutta se kuivui kokoon USA:n
vastustuksen vuoksi.
Japanin hyökkäys Kiinaan aloitti Neuvostoliiton avun
Kaikista viivyttelyistä ja myönnytyksistä huolimatta Japanin hyökkäys Kiinaan alkoi 7.7.1937. Neuvostoliitto
tuomitsi heti hyökkäyksen toteamalla: ”Kyseessä on uusi tärkeä vaihe imperialistien taistelussa Itä-Aasiassa
ja Tyynellä merellä, uusi vaihe Kiinan kansan orjuuttamiseen pyrkivän Japanin imperialismin agressiossa”.
Vasta 12.7.1937 Kiina rohkeni ottaa vastaan sotilasapua Neuvostoliitolta pyytämällä sitä toimittamaan
sotamateriaalia ja myöntämään sitä varten luottoa. Lähettiläs Bogomolof sai heti valtuudet ilmoittaa
Kiinalle myönnettävästä 100 miljoonan Kiinan dollarin luotosta kuudeksi vuodeksi, joka voidaan maksaa
kiinalaisina tavaroina. Neuvottelut saatiin nopeasti päätökseen. Lisäksi 21.8.1937 Neuvostoliiton
ehdotuksesta allekirjoitettiin Neuvostoliiton ja Kiinan välinen hyökkäämättömyyssopimus, joka teki Japaniin
suuren vaikutuksen. Maaliskuuhun 1938 mennessä Neuvostoliitto toimitti Kiinalle 297 lentokonetta, 82
panssarivaunua, 425 tykkiä, 1825 konekivääriä, autoja, ammuksia ja 10 miljoonaa patruunaa.
Neuvostoliiton ja Japanin sota jäi lännen haaveeksi
Tämä apu heikensi niitä Kiinan porvaripiirejä, jotka olivat myöntyväisiä antautumaan Japanille. Samalla
läntisten maiden hallituspiireissä heräsi toive siitä, että Neuvostoliitto ja Japani ajautuvat nopeastikin
sotaan keskenään. Yhdysvaltain Tokion lähettiläs oli tyytymätön siihen, että Japani eteni elokuussa
KeskiKiinaan ja valtasi Šanghain. Tyytymättömyyden syynä oli se, kun Japani nyt sitoo kaikki voimansa
Kiinaan, niin miten käy Neuvostoliittoa koskevien hyökkäyssuunnitelmien? Länsivaltojen toive Japanin ja
Neuvostoliiton välisestä sodasta ei ollut aiheeton, sillä Japani suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon.
Tähän Japanilla ei riittänyt voimia. Neuvostoliitto otti kuitenkin huomioon mahdollisuuden, että suotuisassa
tilanteessa Japani voi aloittaa Neuvostoliiton vastaiset sotatoimet. Neuvostoliiton tuli huomioida sodan
mahdollisuus myös länsirajoillaan. Elokuussa 1937 mm. Kiinan Moskovan lähettiläs Tšian Tin-fu ilmoitti
Saksan ja Italian lähetystöistä saatujen tietojen perusteella maiden harkitsevan tukitoimia Japanille
vastatoimena Neuvostoliiton avusta Kiinalle. Myös Puola asettui Japanin puolelle lupaamalla sille tukensa
Kansainliitossa, kun siellä käsitellään Kiinan ja Japanin selkkausta. Puolan hallitus katsoi Puolan olevan
Japanin luonnollinen liittolainen.
Länsivaltojen toiveet eivät toteutuneet siksi, että Neuvostoliiton talous ja puolustusvoimat kehittyivät
nopeasti. Puna-armeijan miesvahvuus kasvoi vuoden 1936 alun 1,3 miljoonasta vuoteen 1937 1,43
miljoonaan ja maa lujitti puolustustaan Kaukoidässä. Myös neuvostodiplomatia toimi valppaasti.
Itävallan jälkeen hyökkäys kohdistettiin Prahaan
Japanin tunkeutuminen Keski-Kiinaan ja Saksan Itävallan miehitys sattuivat ajallisesti yhteen. Heti näiden
tapahtumien jälkeen Saksa alkoi valmistella Tšekkoslovakian valtausta (Grün-suunnitelma). Hitlerin
suunnitelmia vaikeutti se, että Tšekkoslovakia oli hyvin varustautunut ja sillä oli avunantosopimukset
Ranskan ja Neuvostoliiton kanssa. Siksi Saksan suunnitelmiin kuului ensi vaiheessa maan ulkopoliittinen
eristäminen ja sen solmimien sopimusten mitätöiminen. Neuvostoliitto pyrittiin eristämään ulkopoliittisesti.
Sudeettisaksalaisten fasistien johtajalle Hitler antoi tehtäväksi esittää maan hallitukselle sellaisia
vaatimuksia, joita Tšekkoslovakian hallitus ei missään tapauksessa voi hyväksyä. Tämä Karlovy Varyn
ohjelma hyväksyttiin sudeettisaksalaisten fasistien kokouksessa Karlovy Varyssa 23.-24.4.1938.
Neuvostoliitto esitti yhteisiä toimia Hitleriä vastaan
Vielä tässä vaiheessa Saksan voimavarat olivat vähäisemmät kuin niiden maiden, joita Saksa uhkasi. Saksan
uhka olisi kollektiivisesti voitu torjua. Neuvostoliitto oli toisella viisivuotiskaudella 1933-1938 siirtynyt
teollisuustuotannossa 1. sijalle Euroopassa ja 2. sijalle maailmassa. Sen puolustusteollisuus kasvoi 2,8
kertaisesti ja puolustusvoimat lujittuivat merkittävästi. Ulkoasiain kansankomissaari M. M. Litvinov antoi
hallituksensa toimeksiannosta lehdistölle 17.3.1938 lausunnon, jossa hän muistutti, että Neuvostoliitto on
valmis noudattamaan Tšekkoslovakialle antamiaan sitoumuksia ja on edelleen valmis osallistumaan kaikkiin
kollektiivisiin toimiin Saksan pysäyttämiseksi. Lausunnossa myös muistutettiin, että vielä ei ole myöhäistä
pysäyttää Hitler-Saksan agressiota ja laajentumispolitiikkaa. Lausunto toimitettiin eri maiden hallituksille.
Tämä ehdotus kollektiivisista toimista rauhan turvaamiseksi ei edelleenkään saanut muiden kannatusta.
Yhteistyö Hitleriä vastaan ei kelvannut länsimaille
Muutaman päivän kuluttua Litvinovin esityksen julkistamisesta Englannin hallitus ilmoitti, että agressiota
vastustavat yhteistoimet ”eivät välttämättä osoittaudu Euroopan rauhanpyrkimyksien kannalta
myönteisiksi”. Englannin hallituksen ulkopoliittisessa komiteassa arvioitiin 18.3.1938, että
yhteisymmärryksen saavuttamiseksi Saksan kanssa ei pidä vastustaa Saksan yliherruuteen Keski-Euroopassa
tähtääviä rauhanomaisia toimia. Halifax totesi, että tšekit ja ranskalaiset on saatava uskomaan, että paras
ratkaisu on saksalaisten ja tšekkien välinen kompromissi. Myöskään Ranskan hallitus ei tukenut
Neuvostoliiton esitystä Saksan ja Italian vastaisesta yhteisrintamasta, vaikka Saksa uhkasi Ranskan
liittolaista Tšekkoslovakiaa. Englannin hallitus myös tiedotti Ranskalle 22.3.1938, että Ranskan ei ole syytä
toivoa apua Englannilta, jos se ryhtyy sotatoimiin Tšekkoslovakian puolustamiseksi. USA:n hallitus ei
vastannut Neuvostoliiton esitykseen.
Neuvostoliitto piti kiinni Prahan ja Pariisin kanssa tekemistään sopimuksista
Toukokuussa 1935 allekirjoitetun sopimuksen mukaan Neuvostoliitto auttaa Tšekkoslovakiaa siinä
tapauksessa, että apua antaa myös Ranska. Neuvostoliitto ilmoitti nyt valmiutensa mennä tätä muodollista
sopimusta pidemmälle ja olevansa kaikissa tilanteissa valmis auttamaan Tšekkoslovakiaa sotilaallisesti, jos
se joutuu Saksan hyökkäyksen kohteeksi, myöskin siinä tapauksessa, että Ranska kieltäytyy sotilaallisen
avun antamisesta. Tietenkin Neuvostoliiton avun edellytys oli, että Tšekkoslovakia itse ryhtyy vastarintaan
ja pyytää apua. Puhuessaan 26.4.1938 tämän vahvisti Neuvostoliiton presidentti M.I. Kalinin. Samoin
toukokuussa 1938 puolivälissä keskustellessaan Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen pääsihteerin K.
Gottwaldin kanssa asian vahvisti myös pääsihteeri J.V. Stalin.
Englannin hallituspiirit pyrkivät kaikin keinoin estämään Ranskan avun tšekeille, jos maa joutuu
hitleriläisten hyökkäyksen kohteeksi. Englannin lähetystö ilmoitti 9.5.1938 Saksan ulkoministerille, että
mikäli Saksa ilmoittaa Englannille pyrkimyksistään Tšekkoslovakian suhteen, niin Englannin hallitus
painostaa Tšekkien hallitusta myöntymään Saksan vaatimuksiin. Neuvostoliitto oli tietoinen Englannin
asenteesta. Chamberlainin ajatus oli edelleen neljän vallan sopimuksen (Italia, Ranska, Englanti ja Saksa)
saavuttaminen. Ranskan hallituksella ei ollut enää omaa poliittista linjaa, vaan se kulki Englannin narussa.
Ranskan ulkoministeri Bonnet tunnusti keskusteluissa Bullittin kanssa, että ilman Englantia Ranska ei aio
auttaa Tšekkoslovakiaa. Bonnet kuitenkin totesi, että julkisuudessa hänen tulee puhua päinvastaisesti,
kuten Ranskan hallitus muutoinkin menettelee. Saman asian tunnusti Ranskan pääministeri USA:n Ranskan
lähettiläälle Daladier Bullittille 9.5.1938. Tämän johdosta Tšekkoslovakian hallitsevat piirit asettivat omat
etunsa maan ja kansan asioiden edelle ja vajosivat antautumis-mielialaan, eivätkä halunneet tehdä
vastarintaa Saksalle pelkästään Neuvostoliiton tuella. Vielä toukokuun puolivälissä 1938 Kansainliiton
täysistunnossa Pariisissa Litvinov tavatessaan Bonnet’n ja Halifaxin ehdotti, että Ranskan, Neuvostoliiton ja
Tšekkoslovakian yleisesikuntien edustajat harkitsisivat yhdessä konkreettisia Saksan vastaisia sotilaallisia
toimia, joihin näiden kolmen maan tulisi ryhtyä. Herrat eivät olleet tyytyväisiä Litvinovin esityksen johdosta.
Toukokuun kriisi pohjusti Münchenin lehmäkauppaa
Länsimaiden asenteen johdosta hitleriläiset uskalsivat nopeuttaa tapahtumien kulkua. Saksa alkoi 19.-
20.5.1938 keskittää joukkojaan nopeassa tahdissa Tšekkoslovakian rajalle. Tämän johdosta Tšekkoslovakia
suoritti joukkojensa liikekannallepanon nopeasti ja hyvin järjestyneesti. Yllättäen maan armeija olikin valmis
antamaan vastaiskun hyökkääjälle. Chamberlain ja Dalarier hätääntyivät. Ranskan oli pakko antaa
Tšekkoslovakiaa tukeva lausunto. Myös Englanti oli pakotettu jättämään 21.5.1938 Saksalle muistion, jossa
se totesi, että selkkauksen sattuessa Ranska joutuu puuttumaan tapahtumiin ja silloin Englanti ei voi taata,
etteikö se joutuisi puuttumaan tapahtumiin. Samanaikaisesti Englanti kuitenkin vakuutti Hitlerille tekevänsä
voitavansa ”sudeettikysymyksen selvittämiseksi rauhanomaisin keinoin”. Epävarmuus nopeasta
sotilaallisesta menestyksestä ja huoli epäsuotuisasta kansainvälisestä tilanteesta pakottivat Hitlerin
perääntymään väliaikaisesti sudeettialueen miehityksestä. Englanti ilmoitti virallisesti 22.5.1938 Ranskalle,
että Englanti ei auta Ranskaa, jos se puolustaa Tšekkoslovakiaa Hitlerin hyökkäykseltä. Samanaikaisesti
Englannin hallitus alkoi painostaa Tšekkoslovakiaa vaatimalla, että maan hallituksen tulee suostua
selvittämään selkkauksen rauhanomaisesti. Saman sisältöisen esityksen teki myös Ranska. Näin ne vaativat,
että Tšekkien tulee luovuttaa sudeettialueensa Saksalle. Käytännössä Englanti alisti Ranskan ja
Tšekkoslovakian hallitukset valvontaansa. Englannin hallituspiireillä ei ollut aikomustakaan tehdä
vastarintaa fasisteille, vaan alkoivat aktivoida toimintaansa tehdäkseen hyökkääjän kanssa ”lehmäkaupat”
muiden maiden kustannuksella.
Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi
Vilnis Sipols, Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa, Docendo Oy 2017
A.J.P.Taylor: Toisen maailmansodan synty, Kirjayhtymä 1962
Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä Molotov-Ribbentropsopimuksen tausta (osa 5, KÄ 2/2018, 23.4.2018)
Ensi vuonna tulee 80 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman
hyökkäämättömyyssopimuksen eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä
kapitalistipiireissä, joiden tavoitteena oli ohjata Saksa ja Japani hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka
tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin vastaisen yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa.
Neuvostoliitto teki vuosina 1933-1939 suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen
kollektiivisen liiton toisen maailmansodan ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan, USA:n sekä eräiden
muiden maiden hallitukset olivat uskomattoman sokeita näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman
kehitystä. Julkisessa propagandassa tapahtumaan liittyvät asiat on tänään käännetty päälaelleen.
Neuvostoliitto leimataan Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Sota kypsyi kuitenkin kapitalistien tavoitteissa
maailman uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti hyökkäyksen kohteeksi ja välikappaleeksi
Neuvostoliitto, jolla ei ollut mitään yhteistä sodan synnyttäneiden kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen
kanssa. Tätä asiaa sekä sen merkitystä ymmärretään tänäänkin hyvin huonosti. Siksi Kansan ääni paneutuu
kysymykseen tässä artikkelisarjassa. Sarjan edelliset osat ilmestyivät Kansan äänen numeroissa 4-6/17 sekä
1/18. Tässä osassa (5) käsittelemme läntisten suurvaltain toimintaa Hitlerin taustatukena Tšekkoslovakian
kaappaamiseksi sekä niiden yrityksiä ohjata Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon.
Kriisi kärjistyi sodan partaalle syksyllä 1938
Ranskan lähettilään Philipps’n välityksellä Englanti ilmoitti 22.5.1938 Pariisiin, että ei auta Ranskaa, jos se v.
1935 sopimuksen mukaisesti puolustaa Tšekkoslovakiaa Hitleriä vastaan. Ranskan ulkoministeri Bonnet
totesi, ettei Ranska aloita sotatoimia Tšekkoslovakian puolesta neuvottelematta Lontoon kanssa sekä
painostaa Tšekkoslovakiaa sudeettikysymyksen ”rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi” ja jos Tšekkoslovakia
osoittaa ajattelemattomuutta, ilmoittaa Ranska olevansa vapaa velvoituksistaan.
Silloin USA:n Pariisin lähettiläs Bullit laittoi Rooseveltille sähkeen. Siinä hän pelotteli Rooseveltia, että mikäli
Ranska joutuu sotaan Tšekkien puolesta, merkitsee se koko Länsi-Euroopan perikatoa ja johtaa Bolševismin
voittoon Euroopassa. Bullit ehdotti ratkaisuksi Ranskan vapautumiseksi sitoumuksistaan Tšekkoslovakialle,
että USA tekisi aloitteen neljän vallan konferenssista (Ranska, Englanti, Italia ja Saksa), johon voisi osallistua
myös USA. USA:n hallitus ei halunnut ottaa harteilleen petosta Tšekkoslovakian luovuttamisesta fasisteille
ja jättäytyi myöhemmin konferenssin ulkopuolelle.
Halifax ja Bullit pitivät välttämättömänä Ranskan vapauttamista Tšekkoslovakiaa koskevista sitoumuksista.
Myös Hitler esitti ajatuksen Tšekkoslovakian muuttamisesta suurvaltojen tunnustamaksi puolueettomaksi
valtioksi. Halifaxin mukaan puolueettomuus mitätöisi sen Ranskan ja Neuvostoliiton kanssa tekemät
sopimukset. Neuvostoliitto näki, että kasvavasta Saksan hyökkäysuhasta huolimatta länsivaltojen
diplomatia keskittyi vain Hitlerin Keski-Eurooppaa koskevien hyökkäyssuunnitelmien sallimiseen. Litvinovin
tehtäväksi annettiin 23.8.1938 ilmoittaa, että Neuvostoliitto pitää kiinni Ranskan ja Tšekkoslovakian kanssa
solmituista sopimuksista.
Neuvostoliitto osoitti linjansa teoilla
Huhtikuussa 1938 Japani keskitti joukkojaan Neuvostoliiton rajalle ja aloitti sotatoimet 29.7.1938
miehittämänsä Korean ja Neuvostoliiton rajalla Hasan-järven luona. Aiemmin Japani vaati edustajansa
välityksellä Neuvostoliittoa vetämään rajavartijansa pois alueelta, jonka se ilmoitti kuuluvan
miehittämäänsä Koreaan. Japanin tavoite oli katkaista Neuvostoliiton ja Kiinan välinen rautatieyhteys sekä
tukea liittolaisensa Saksan toimia Itävallan ja Tšekkoslovakian suhteen. Elokuun alussa Neuvostoliiton
vakinaiset asevoimat pakottivat Japanin perääntymään. Hasanjärven taisteluun keskittivät Japani ja
Neuvostoliitto kumpikin n. 20000 sotilasta. Japanin tappio helpotti Kiinan Japanin miehitystä vastaan
käymää taistelua. Jo tammikuussa 1938 Kiinan hallitus lähetti Neuvostoliittoon, Ranskaan ja Englantiin Sun
Fo’n johdolla valtuuskunnan pyytääkseen apua Japanin miehityksen vastaisessa taistelussaan.
Keskustelussa 19.5.1938 neuvostoviranomaisten kanssa Moskovassa totesi Sun Fo Ranskan ja Englannin
asenteen Kiinan auttamiseksi olleen hyvin kielteinen. Uusi Neuvostoliiton ja Kiinan välinen sopimus
sotilasavusta Kiinalle allekirjoitettiin 1.7.1938.
Tšekkien, Neuvostoliiton ja Ranskan sopimus este Saksan laajentumiselle
Tilanne Euroopassa kiristyi. Englantilaiset laittoivat Prahaan 3.8.1938 Lordi Runcimanin välittämään
sudeettisaksalaisten natsien ja Tšekkoslovakian hallituksen välisiä neuvotteluja. Tšekkien painostus alkoi
silloin voimistua. Neuvostohallitus selvitti 22.8.1938 Saksan lähettiläälle von Schulenburgille, ettei Saksaa
huolestuta sudeettisaksalaisten asiat, vaan se haluaa vallata maan kokonaan”. Jos syttyy sota, tulee
Neuvostoliitto, jolla on avunantosopimus Tš e k k o s l o v a k i a n kanssa, täyttämään sopimukseen
sisältyvät velvoitteensa. Myös Ranskan asiainhoitaja Payart tiedusteli 1.9.1938 Neuvostoliiton toimenpiteitä
Saksan mahdolliseen hyökkäykseen mainiten samalla, että Puola ja Romania kieltäytyvät antamasta
neuvostojoukoille lupaa kulkea alueensa kautta. Payartille vastattiin virallisesti, että Neuvostoliitto täyttää
sopimuksiin liittyvät velvoitteensa. Samalla toimitettiin Ranskalle ehdotus, jossa (1) kehotettiin Ranskaa
viemään asia Kansainliittoon, (2) pyydettiin Ranskaa kutsumaan neuvonpitoon Tšekkoslovakian ja
Neuvostoliiton armeijoiden edustajat tilanteen vaatimien tehtävien johdosta ja (3) pyydettiin Ranskaa
kutsumaan Ranskan, Englannin ja Neuvostoliiton edustajat laatimaan Hitlerille kehotuksen olla ryhtymättä
minkäänlaisiin sotaseikkailuihin. Nämä lausunnot saatettiin huolellisesti Ranskan hallituksen tietoon, koska
Bonnet ja Halifax pyrkivät silloin peittämään kaikki tosiasiat ”villaisella”. Myös Moskovan Englannin
lähettilään Ivan Maiskin kautta asia saatettiin Englannin hallituksen tietoon. Tässäkään vaikeassa tilanteessa
Englannin ja Ranskan hallitukset eivät kommentoineet mitenkään Neuvostoliiton ehdotuksia.
Chamberlain ja Hitler ”neuvottelevat” Tšekkoslovakian neutraloimisesta
Chamberlain kehitteli suunnitelman matkustaa tapaamaan Hitleriä tavoitteenaan sopia kahdenkeskisissä
keskusteluissa Saksan ja Englannin ristiriidat. Salaisissa suunnitelmissa Chmberlain valmistautui pitkälle
meneviin myönnytyksiin. Englannin hallitsevat piirit olivat valmiita luovuttamaan sudeettialueen Saksalle.
Ranskan hallitus katsoi 13.9.1938 neljän vallan konferenssin tarpeelliseksi. Englannin ja Ranskan
hallituspiireissä konferenssin päämääränä pidettiin sudeettialueiden luovuttamista Saksalle sekä ”Venäjän
karkottamista Euroopasta”. Tšekkoslovakian ja sudeettialueiden neuvottelut ajautuivat umpikujaan ja
Englannin hallituspiireissä päätettiin 13.9.1938 toteuttaa Chamberlainin matka tapaamaan Hitleriä. Matkan
tärkeimmäksi tavoitteeksi Englannin hallitus hyväksyi sudeettialueen liittämisen Saksaan Hitlerin
tavoitteiden mukaisesti. Kyse ei ollut siitä, miten saadaan Hitler luopumaan hyökkäyssuunnitelmistaan vaan
siitä, miten Tšekit saadaan luopumaan sudeettialueesta. Chamberlainin suunnitelma edellytti
Tšekkoslovakian luopuvan linnoitetuista rajoistaan ja irtisanoutumista Neuvostoliiton ja Ranskan kanssa
solmimistaan avunantosopimuksista.
Hitler lähipiirineen oli ymmärtänyt Chamberlainin olevan kypsä pitkälle meneviin myönnytyksiin. ”Herrat”
tapasivat 15.9.1938 Berchtesgadenissa. Chamberlain yritti keskustelua toivomalla Englannin ja Saksan
lähentymistä ja yrittäen vaihtaa mielipiteitä maiden politiikasta. Hitler ei halunnut ollenkaan pohtia tällaisia
asioita, vaan johti keskustelun häntä kiinnostaviin konkreettisiin asioihin ja vaati suoraan sudeettialueen
luovuttamista Saksalle uhaten moneen otteeseen maailmansodalla. Hän vaati Tšekkoslovakian sopimien
avunantosopimusten mitätöimistä. Chamberlain saattoi vain myöntyä näihin vaatimuksiin, mutta ilmaisi,
että hänen on ensin keskusteltava oman maansa ja Ranskan hallituksen kanssa.
Sotaan johtava petos saa muotonsa
Lontoossa pidettiin 18.9.1938 Englannin ja Ranskan pääministerien pikakokous. Siellä hyväksyttiin Hitlerin
vaatimus Tšekkoslovakian jaosta. Nämä fasistien apurit jättivät Tšekkoslovakian hallitukselle ennen
kuulumattoman ehdotuksen heidän maahansa kuuluvan sudeettialueen luovuttamisesta Hitlerin Saksalle.
Paatuneimmat hallitsevien piirien edustajatkin kauhistuivat päätöstä. Ranskan Lontoon lähettiläs Corbin
tunnusti USA:n lähetystön edustajille tämän olevan ”Ranskan hallituksen häpeällisin teko vuosiin”.
Roosevelt sanoi, että esitys vaatii ”kaikkein hirveintä ja säälimättömintä uhrausta, mitä koskaan on
yhdeltäkään valtiolta vaadittu”.
Tšekkoslovakian asiainhoitaja pyysi 20.9.1938 USA:n hallitukselta edes jonkinlaista Tšekkoslovakiaa
puolustavaa lausuntoa. Pyyntö jätettiin huomiotta. Tšekkien hallitus kääntyi 19.9.1938 vielä Neuvostoliiton
puoleen ja pyysi nopeasti vastausta seuraaviin kysymyksiin: (1) Antaako Neuvostoliitto sopimuksen mukaan
Tšekkoslovakialle apua, jos näin tekee myös Ranska ja (2) Auttaako Neuvostoliitto Tšekkoslovakiaa myös
Kansainliitossa? Seuraavana päivänä neuvostohallitus vastasi myönteisesti kysymyksiin. Moskovan Prahan
lähettiläs toimitti vastauksen maansa hallitukselle ja asia tiedotettiin myös Ranskan hallitukselle.
Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Litvinov puhui seuraavana päivänä 21.9.1938 Kansainliiton
yleiskokouksessa ja toisti Ranskan hallitukselle 2.9.1938 ja Tšekkoslovakian hallitukselle 20.9.1938
tekemänsä esitykset. Litvinov kehotti Kansainliittoa puuttumaan selkkaukseen ja ryhtymään toimenpiteisiin
Saksan agression pysäyttämiseksi. Kansainliitto ei ottanut asiaa edes käsittelyyn.
Tšekkoslovakiaa peloteltiin bolševismin uhalla
Englannin ja Ranskan lähettiläät ilmoittivat 21.9.1938 Tšekkien hallitukselle: ”Jos Tšekit yhtyvät venäläisiin,
sota saattaa muuttua ristiretkeksi bolševikkeja vastaan. Silloin Englannin ja Ranskan hallitusten on hyvin
vaikea pysytellä syrjässä”. Painostuksen tuloksena Tšekkien hallitus hyväksyi Englannin ja Ranskan esitykset.
Vielä tämän jälkeenkin Tšekit tiedustelivat Neuvostoliiton asennetta muuttuneessa tilanteessa.
Neuvostoliitto ilmoitti olevansa edelleenkin valmis noudattamaan maiden välisen sopimuksen ehtoja.
Litvinov toisti tämän jälkeen 23.8.1938 Kansainliitossa Neuvostoliiton kannan pysyvän ennallaan.
Englannin hallitus halusi myös täsmentää Neuvostoliiton kannan. Litvinov keskusteli brittien
hallitusedustajien kanssa 23.9.1938 Genevessä. Hän muistutti 17.3.1938 neuvostohallituksen esityksestä,
jonka mukaan tulisi kutsua koolle Neuvostoliiton, Ranskan ja Britannian yhteinen konferenssi
suunnittelemaan ja organisoimaan Saksan vastaisia toimia. Litvinov muistutti myös, että asia tulisi käsitellä
Kansainliitossa. Näitä esityksiä ei tuotu Ranskan ja Englannin hallitusten pöydälle ja maiden hallituspiireissä
katsottiin esitysten merkitsevän bolševismin asemien vahvistamista kaikkialla maailmassa. Neuvostoliitto
kuitenkin kannatti koko kriisin ajan kollektiivisen turvallisuuden ajatusta eli Neuvostoliiton ja länsivaltojen
Saksan vastaisen liiton muodostamista.
Mikään ei horjuttanut Neuvostoliittoa
Myös Puola keskitti joukkojaan Tšekkoslovakian rajalle. Puolan Ranskan sotilasasiamies ilmoitti Ranskan
yleisesikunnalle, että saksalaisten joukkojen tunkeutuessa sudeettialueelle, Puola miehittää Slovakian, joka
jaetaan Puolan ja Unkarin kesken. Silloin neuvostohallitus toimitti 23.9.1938 Puolan hallitukselle muistion,
jossa todettiin Neuvostoliiton pitävän Puolan tunkeutumista Tšekkoslovakiaan agressiona ja irtisanovan
Puolan kanssa solmimansa hyökkäämättömyyssopimuksen. Tämä lausunto toimitettiin välittömästi Puolan
hallitukselle sekä Tšekkoslovakian Moskovan lähettiläälle Fierlingerille. Neuvostoliitto oli päättävästi
Tšekkien puolella.
Tilanne oli vaarallinen myös Neuvostoliitolle, sillä siinä vaiheessa Saksa ja Puola suunnittelivat vielä yhteistä
sotaretkeä Neuvostoliittoa vastaan. Romania ilmoitti olevansa Puolan kanssa liitossa, jos Keski-Euroopassa
syntyy aseellinen selkkaus. Japanin asenne muuttui yhä uhkaavammaksi. Göring ilmoitti Englannille
26.9.1938, että Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan syttyessä Japani hyökkää Neuvostoliittoon. Tokiosta
Neuvostoliiton lähetystö ilmoitti Japanin lehdistön käyvän vihamielistä kampanjaa Neuvostoliittoa vastaan
ja olevan täysin Hitlerin kannalla.
Neuvostoliitto ei horjunut sitoumuksistaan, vaan valmistautui ajoissa mahdolliseen sotatoimeen
Tšekkoslovakian puolustamiseksi. Puna-armeijan pääsotaneuvosto muutti jo 26.6.1938 ValkoVenäjän ja
Kiovan sotilaspiirit erikoissotilaspiireiksi, joissa aloitettiin kuuden armeijaryhmän muodostaminen. Kriisin
kärjistyttyä 21.9.1938 määrättiin Vinnitsan ryhmä taisteluvalmiiksi ja siirrettiin rajan läheisyyteen.
Taisteluvalmiiksi saatettiin yksi PsAK, 30 jv-div, 10 RVD, kolme ErPsPr, 12 LentoPr ym. Tšekkoslovakiaan
lähettämistä varten oli valmiina mm. 246 pommikonetta ja 302 hävittäjää. Nämä tiedot reaaliaikaisista
neuvostojoukkojen keskittämisistä toimitettiin 25.9.1938 Ranskan yleisesikunnan päällikölle Gamelille.
Tilanteen kiristyessä syyskuun viimeisinä päivinä taisteluvalmiutta lisättiin. Liikekannallepanoon lisättiin
useita sotilaspiirejä ja asevoimiin kutsuttiin n. 330 000 henkilöä.
Hitler piti länsimaita pilkkanaan
Hitler ja Chamberlain tapasivat uudelleen 22.9. Godesbergissä. Chamberlain kertoi saaneensa nyt
Englannin, Ranskan ja Tšekkoslovakian hallituksilta suostumuksen sudeettialueen luovuttamiseksi Saksalle.
Hitler kuitenkin vastasi pilkallisesti: ”Olen pahoillani, mutta se ei enää riitä”. Hitler esitti vaatimuksen, että
alue on luovutettava heti 26.- 28.9.1938. Samalla hän esitti, että eräitä Tšekkien alueita on luovutettava
Puolalle ja Unkarille sekä uhkaili sodalla, ellei näitä vaatimuksia täytetä. Tästä Godesbergin neuvottelusta
käytiin Englannin hallituksessa kolme pitkää istuntoa. Päätettiin lähettää Berchtesgadenin ja Godesbergin
neuvotteluihin osallistunut Horace Wilson viemään Hitlerille viestiä. Siinä esitettiin konkreettisia toimia,
miten sudeettialueen luovuttaminen Saksalle tapahtuisi, sekä pyydettiin painostamaan Tšekkoslovakiaa
rauhanomaisin keinoin. Wilson ja mukana ollut Englannin Berliinin lähettiläs Nevile Henderson vakuuttivat
Hitlerille Englannin hallituksen kykenevän painostamaan Tšekkoslovakian hallitusta siten, että
sudeettialueen luovutus tapahtuisi ilman vähäisintäkään viivytystä. Wilsonin luettua Chamberlainin kirjeen
Hitler totesi: ”Englantilaisten vetoomukset ei liikuta minua. Tuo vanha haiseva koira on nähtävästi tullut
hulluksi, jos luulee voivansa vaikuttaa minuun tällä tavoin”.
Sotaa valmisteltiin Münchenin lehmäkaupoilla
Kriisin selvittämiseksi alettiin järjestellä kansainvälistä tapaamista. Bullit teki aloitteen Ranskan, Englannin,
USA:n, Saksan, Italian ja Puolan edustajien konferenssista. Hän piti oleellisena Puolan osallistumista ja sitä,
että Neuvostoliitto suljettiin konferenssista pois. USA:n, Englannin ja Saksan edustajien yhteydenpidon
tuloksena päätettiin järjestää 29.-30.9.1938 Münchenissä Englannin, Ranskan, Saksan ja Italian asiaa
käsittelevä konferenssi. Tšekkoslovakiaa ja Neuvostoliittoa ei tapaamiseen kelpuutettu mukaan.
Konferenssissa Hitlerin tavoitteet esitti muodollisesti Mussoliini. Englannin ja Ranskan pääministerit
Chamberlain ja Daladier ylistivät kilvan näitä ehdotuksia. Hitler kerskui myöhemmin, että ”Münchenissä
Tšekkoslovakia tuotiin hänelle tarjottimella sen ystävien toimesta”. Neuvottelusalin aulassa Tšekeille
ilmoitettiin vain neuvottelujen tulokset, eli näytettiin Tšekkoslovakian kartta, johon oli punaisella musteella
piirretty valtion uudet rajat. Paperin nähtyään Tšekkoslovakian edustajat totesivat: ”Se on pöyristyttävää!
Tämä on säälimätöntä ja rikollisen tyhmää!”. Sopimuksen seurauksena Tšekkoslovakia menetti 20
prosenttia pinta-alastaan. Menetetyllä alueella sijaitsi yli puolet maan kivihiili- ja 80 % ruskohiilivaroista
sekä 70 % sementti-, rauta- ja terästeollisuudesta sekä 70 % sähköntuotannosta ja puolet metsävaroista.
Maa menetti lähes kaikki maanpuolustukseen rakennetut linnoitetut rajansa ja tuli näin
puolustuskyvyttömäksi.
Ennen Münchenistä lähtöään Chamberlain halusi keskustella kahdestaan Hitlerin kanssa. Tähän Hitler
suostui. Chamberlain toivoi, ettei Tšekkoslovakia hylkäisi nyt tehtyä päätöstä ja ilmaisi, ettei Hitlerin tarvitse
enää pelätä, että Tšekkoslovakiaa tullaan käyttämään Venäjän agression sillanpäänä. Hän korosti, että
Englanti ei tule ajamaan Saksan taloudellisen ja sotilaallisen saartamisen politiikkaa KaakkoisEuroopassa.
Tavoite oli ohjata Saksa hyökkäämään itään
Münchenin sopimus muutti ratkaisevasti Euroopan tilanteen. Itävallan sekä Tšekkoslovakian osittainen
kaappaaminen oli hitleriläisten ensimmäinen vaihe suunnitelmissa koko Euroopan valtaamiseen. Englannin
ja Ranskan Versailles’n rauhan jälkeinen hegemonia mitätöitiin. Ribbentrop lausui Münchenin jälkeen, että
Chamberlain allekirjoitti tänään brittiläisen imperiumin kuolemantuomion. Tälle länsivaltojen politiikalle,
joka saavutti tähänastisen huippunsa Münchenissä, oli vain yksi selitys. Sen avulla haluttiin ohjata Saksan
hyökkäys Neuvostoliittoon, ja siksi Hitlerille annettiin vapaat kädet itäisen- ja kaakkoisen Euroopan
suuntaan. Monen muun ohella tämän mainitsi mm. historioitsija Wheeler-Bennet: ”Münchenin kaudella
Englannin hallitsevien piirien keskuudessa oli salainen haave ohjata Saksan hyökkäys itään, jolloin
vastapuolet kuluttaisivat voimansa Venäjän aroilla.” Lähihistoria on osoittanut, miten paljon tällaisilla
toiveilla oli katetta.
Toim. Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi
Vilnis Sipols, Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa, Docendo Oy 2017
A.J.P.Taylor: Toisen maailmansodan synty, Kirjayhtymä 196
Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä Molotov-Ribbentropsopimuksen tausta (osa 6, KÄ 3/2018, 18.6.2018)
Ensi vuonna tulee 80 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman
hyökkäämättömyyssopimuksen eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä
kapitalistipiireissä, joiden tavoitteena oli ohjata Saksa ja Japani hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka
tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin vastaisen yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa.
Neuvostoliitto teki vuosina 1933-1939 suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen
kollektiivisen liiton toisen maailmansodan ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan, USA:n sekä eräiden
muiden maiden hallitukset olivat uskomattoman sokeita näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman
kehitystä. Julkisessa propagandassa tapahtumaan liittyvät asiat on tänään käännetty päälaelleen.
Neuvostoliitto leimataan Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Sota kypsyi kuitenkin kapitalistien tavoitteissa
maailman uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti hyökkäyksen kohteeksi ja välikappaleeksi
Neuvostoliitto, jolla ei ollut mitään yhteistä sodan synnyttäneiden kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen
kanssa. Tätä asiaa sekä sen merkitystä ymmärretään tänäänkin hyvin huonosti. Siksi Kansan ääni paneutuu
kysymykseen tässä artikkelisarjassa. Sarjan edelliset osat ilmestyivät Kansan äänen numeroissa 4-6/17 sekä
1-2/18. Tässä osassa (6) käsittelemme tilanteen kiristymistä Euroopassa ja Aasiassa sekä Neuvostoliiton
ponnisteluja Hitlerin vastaisen kolmiliiton muodostamiseksi ja sen kohtaamia vaikeuksia.
Englanti ja Ranska kuvittelevat olevansa turvassa
Englannissa uskottiin nyt Münchenin lehmäkaupan sekä Englannin ja Saksan hyökkäämättömyysjulistuksen
jälkeen Saksan agression suuntautuvan itään. Ranskassa alettiin myös uskoa maan olevan turvassa Hitlerin
kanssa 6.12.1938 allekirjoitetun hyökkäämättömyysjulistuksen jälkeen. Englanti ja Ranska tavoittelivat
Eurooppaa, jossa neljä vahvaa valtiota yhdessä määräisi maanosan kehityksen. Tässä vaiheessa ei vielä
yleisesti tiedetty, että kolme viikkoa Münchenin lehmäkauppojen jälkeen Hitler antoi ohjeet koko
Tšekkoslovakian miehityksestä. Samanaikaisesti suunniteltiin Saksan johtaman Suur-Ukrainan perustamista.
Puola yrittää hyötyä tilanteesta
Itävallan valloituksen yhteydessä Puola tuki Hitleriä. Palkkiona tästä se havitteli itselleen Liettuaa. Tämän
esti silloin Neuvostoliiton jyrkkä ilmoitus, että Neuvostoliitto ei voi jäädä sivustakatsojaksi, jos Liettuaan
hyökätään. Münchenin lehmäkaupan yhteydessä Puola esitti myös uhkavaatimuksen Tšekkoslovakialle
Tesinin alueen luovutuksesta. Puolan 30.9.1938 tekemään tiedusteluun auttaako Saksa Puolaa, jos maa
joutuu selkkaukseen Neuvostoliiton kanssa, vastasi Saksa hyvin myönteisesti. Heti tämän jälkeen esitti
Ribbentrop 24.10.1938 Puolan ja Saksan ongelmien yhteisratkaisua. Esityksen mukaan (1) Danzig
yhdistettäisiin Saksaan, (2) Saksan ulkopuolella kulkeva autotie ja rautatie rakennettaisiin Puolalle kuuluvan
Pomorzen kautta, (3) Saksan ja Puolan hyökkäämättömyyssopimusta jatketaan 25 vuotta, (4) Maat toimivat
yhdessä juutalaisten karkottamiseksi ja ajavat yhteistä politiikkaa Neuvostoliiton suhteen
Antikominternsopimuksen pohjalta. Kuitenkin jopa Puolan porvarien ja tilanherrojen taantumushallitus
ymmärsi esityksen olevan testi, joka osoittaa, missä määrin Puola on myöntyväinen politiikkaan, joka johtaa
maan antautumiseen Saksalle. Neuvottelut päättyivät tuloksetta.
Keväällä 1939 maaliskuun alussa hitleriläiset tekivät päätöksen koko Tšekkoslovakian miehittämisestä,
jonka jälkeen Saksan käsissä olisivat Unkari, Romania ja Jugoslavia. Puolan suhteen Hitlerin suunnitelmat
muuttuivat. Kun aiemmin oli ollut tarkoitus ottaa Puola mukaan Neuvostoliiton vastaiseen sotaan, niin nyt
suunniteltiin Puolan jakoa t. valtausta. Saksan joukot valtasivat koko Tšekkoslovakian 15.-16.3.1939.
Münchenin sopimuksen mukaisesti Englanti ja Ranska olivat sitoutuneet takaamaan Tšekkoslovakian uudet
rajat. Tässä tilanteessa ne eivät tehneet yhtään mitään Tšekkoslovakian auttamiseksi.
Neuvostoliiton asema vaikea Münchenin jälkeen
Münchenin sopimuksen seurauksena Neuvostoliiton asema muuttui vaikeaksi. Se oli täysin eristetty.
Ranskan ja Tšekkoslovakian kanssa tehdyt sopimukset oli mitätöity. Neuvostoliiton politiikalle merkittävän
Kansainliiton toiminta kävi olemattomaksi. Neuvostoliiton ulkopolitiikan pääkohdat esiteltiin silloin NKP:n
keskuskomitean toimintaselostuksessa puolueen 18. edustajakokoukselle 10.3.1939. Siinä varoitettiin
länsivaltoja, että heidän vaarallinen pelinsä saattaa koitua heidän omaksi poliittiseksi tappiokseen.
Toimintaselostuksessa painotettiin Neuvostoliiton kannattavan rauhanomaisia ja läheisiä ystävyyssuhteita
kaikkiin maihin, jotka vastavuoroisesti noudattavat samanlaisia suhteita Neuvostoliittoon, eivätkä loukkaa
maan etuja tai alueellista koskemattomuutta.
18.3.1939 Neuvostoliitto lähetti Saksalle jyrkkäsanaisen nootin, jossa todettiin Saksan toimien olevan
väkivaltaisia ja agressiivisia. Siinä neuvostohallitus ilmoitti, ettei voi hyväksyä Tšekkoslovakian liittämistä
Saksan valtakuntaan. Pian Münchenin jälkeen Ranska ja Englanti saivat huomata, että Saksa ei tavoitellut
pelkästään Neuvostoliiton eristämistä vaan yhtä suuressa määrin Ranskan ja Englannin aseman
horjuttamista Euroopan kysymysten ratkaisemisessa. Vuoden 1939 keväällä kävi selväksi että Hitler ei
aikonut ollenkaan hyökätä itään vaan ensi kädessä länteen. Chamberlainin ja Daladier’n politiikka, jota he
Münchenissä toteuttivat, kärsi täydellisen vararikon.
Englanti ja Ranska näkevät tulleensa petetyiksi
Kevääseen 1939 tullessa Natsien Saksa vahvisti asemiaan Euroopassa nopeaan tahtiin. Hitler ei enää edes
peitellyt sitä, että ei aio ollenkaan ottaa huomioon Ranskan ja Englannin näkemyksiä Euroopan asioista
päätettäessä. Siinä vaiheessa hitleriläiset olivat jo ottaneet seuraavaksi uhrikseen Puolan. 7.4.1939
Mussoliinin Italia valloitti nopealla iskulla Albanian. Ranska ja Englanti hätääntyivät, koska 15.3.1938 Saksa
miehitti Münchenin sopimuksesta piittaamatta Tšekkoslovakian kokonaan ja 22.3.1938 Liettuan Klaipedan.
Saksa oli kolmen viikon kuluessa tehnyt kolme agressiota. Ranska ja Englanti tiesivät nyt tulleensa
petetyiksi, mutta pyrkivät edelleen sopimukseen Hitlerin kanssa. Pelotellakseen Hitleriä ne antoivat
jonkinlaiset turvallisuustakuut Saksan uhkaamille Euroopan pikkuvaltioille. Englannin ja Puolan yhteinen
tiedonanto annettiin 6.4.1938 keskinäisestä avunannosta. Ei kuitenkaan ollut selvää, mitä se käytännössä
merkitsi. Ranskan hallitus vahvisti olevansa valmis täyttämään Ranskan ja Puolan liittolaissopimuksesta
johtuvat velvoitteensa ja antamaan Puolalle apua, jos sen kimppuun hyökätään. 13.4.1938 Englanti myönsi
Romanialle ja Kreikalle yksipuoliset turvallisuustakuut. Samana päivänä Ranska antoi samanlaisen
julkilausuman yksipuolisista turvallisuustakuista Kreikalle ja Romanialle.
Neuvostoliitto tekee uuden esityksen
Vasta näiden em. tapahtumien jälkeen Englannin hallitus esitti neuvostohallitukselle, että se antaisi Puolalle
ja Romanialle samanlaiset yksipuoliset turvallisuustakuut, kuin Englanti ja Ranska olivat myöntäneet
Puolalle, Kreikalle ja Romanialle. Tämä esitys pakotti neuvostohallituksen miettimään jälleen kysymystä,
millä toimenpiteillä voidaan ehkäistä fasistien uudet agressiot. Oli aivan selvää, että toisen maailmansodan
ehkäisemiseksi oli luotava sellainen voimaryhmittymä, jota vastaan Hitler ja Mussoliini eivät lähtisi
koettelemaan voimiaan. Englannin Neuvostoliitolle nyt tekemä esitys ei ollenkaan vastannut tällaisia
vaatimuksia, eikä luonut minkäänlaista yhteenliittymää hyökkäyssodan estämiseksi. Se ei myöskään
edellyttänyt minkäänlaisia sotilaallisia konventioita, joissa sovittaisiin, miten hyökkäyksen sattuessa
osapuolet antavat toisilleen ja hyökkäyksen uhrille sotilaallista apua. Kaikilla argumenteilla arvioituna
Englannin ehdotus oli hyödytön tilanteessa, jossa yhdessä joudutaan torjumaan hyökkääjää. Neuvostoliitto
oli pakotettu hylkäämään Englannin tekemän esityksen.
Neuvostohallitus suhtautui kuitenkin Euroopassa syntyneeseen vaaralliseen tilanteeseen hyvin vakavasti.
Vaikka Espanjan, Itävallan, Tšekkoslovakian, Albanian, Klaipedan ym. kohtalo oli osoittanut Ranskan ja
Englannin kyvyn reagoida Saksan agressioon täysin olemattomaksi, niin silloisessa kireässä tilanteessa
Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton liitto oli ainoa keino lyödä hyökkääjä ja ehkäistä sota Euroopassa. Siksi
Neuvostoliitto vastauksena Englannin ehdotukseen valmisteli ja esitti 17.4.1939 vielä yhden esityksen
Englannille ja Ranskalle Saksan vastaisen Liiton muodostamiseksi. Sen mukaisesti (1) Ranska, Englanti ja
Neuvostoliitto sitoutuvat Saksan agression tapahtuessa antamaan toisilleen sotilaallista apua, (2) Sitoutuvat
antamaan kaikkea- myös sotilaallista apua kaikille Itämeren ja Mustan Meren välillä sijaitseville
Neuvostoliittoon rajoittuville maille näiden joutuessa agression kohteiksi ja (3) sitoutuvat em. tilanteissa
hyvin nopeasti neuvottelemaan keskenään sotilaallisen avun määrästä ja muodoista. Kokonaisuudessaan
SNTL:n ehdotukset sisälsivät tarkan suunnitelman tehokkaan Euroopan turvallisuusjärjestelmän luomiseksi.
Paine hyväksyä Neuvostoliiton esitys kasvoi
Englannin ulkopoliittinen komitea käsitteli Neuvostoliiton esitystä. Komiteassa todettiin, että ”poliittiset
painotukset ehdotusta vastaan painavat sotilaallista etua enemmän” ja että komitean jäsenet eivät ole
taipuvaisia hyväksymään Neuvostoliiton esitystä. Lopullisesti 26.4. Englannin hallitus totesi Neuvostoliiton
ehdotukset mahdottomiksi hyväksyä.
Kansainvälinen tilanne kuitenkin huononi nopeaa tahtia. Hitler irtisanoi 28.4.1939 Puolan ja Saksan 1934
allekirjoittaman hyökkäämättömyysjulistuksen sekä 1935 Englannin kanssa allekirjoitetun merisopimuksen.
Neuvostoliiton esitys otettiin uudelleen esille Englannin ulkopoliittisessa komiteassa 16.5.1939. Esikuntien
päälliköt esittivät silloin muistion, jossa mm. todettiin: ”Mikäli sopimusta Neuvostoliiton kanssa ei solmita,
tulee sillä olemaan vakavat sotilaalliset seuraukset.” Katsottiin, että silloin tilanne ajaa Neuvostoliittoa
kompromissiin Saksan kanssa. Esikuntien päälliköt kannattivat avunantosopimusta Neuvostoliiton kanssa.
Puolustuskomitean kanta säilyi kuitenkin kielteisenä. Sitä perusteltiin myös sillä, että sopimus
Neuvostoliiton ja Ranskan kanssa kolmiliitosta estäisi sovittelupolitiikan Saksan kanssa.
Kansainvälinen tilanne kiristyy edelleen
Englannin alahuoneessa syntyi 19.5.1939 ankara riita ja keskustelu. Monet edustajat mm. Churchill
arvosteli ankarasti Chamberlainin politiikkaa. Hän korosti, että ilman Neuvostoliittoa tehokas itärintama on
mahdoton ja silloin Englannin etujen puolustaminen lännessä on mahdotonta. Hän muistutti, että
”Chamberlain hylkäsi Tšekkoslovakian sekä sen sotilaallisen potentiaalin ja velvoitti Englannin
puolustamaan Puolaa ja Romaniaa perehtymättä sopimuksen tekniseen puoleen. Jos nyt vielä hylätään
Venäjän apu, niin tilanne ajaa Englannin sodista pahimpaan.” Englannissa huolestuttiin huhuista, joiden
mukaan saksalainen kauppavaltuuskunta oli lähdössä Moskovaan. Syvästi huolestuttiin, kun Saksa ja Italia
22.5.1939 solmivat liittosopimuksen t. ”Terässopimuksen”. 23.5.1939 Hitler antoi Wehrmachtin johdolle
tehtäväksi sodan tehokkaan valmistelun. Mussoliini puolestaan alkoi valmistella Tunisian ja Algerian
kaappaamista Ranskalta. Kaiken tämän johdosta Englanti alkoi taipua ehdotukseen hyväksyä Ranskan,
Englannin ja Neu vostoliiton ns. kolmiliitto. Kuitenkin vasta 27.5.1939 Englannin Moskovan lähettiläs Seeds
ja Ranskan Moskovan asiainhoitaja Payart ilmoittivat muodollisen suostumuksen hyväksyä Neuvostoliiton
ehdotus kolmiliitosta. Tutustuttuaan Ranskan ja Englannin Neuvostoliitolle antamaan vastaukseen, ilmoitti
uusi ulkoasiain kansankomissaari Molotov Seeds’lle ja Payart’lle vastauksen herättävän ajatuksen, että
maiden hallitukset eivät ole kiinnostuneita sopimuksesta vaan siitä käytävistä keskusteluista.
Ennusmerkit olivat huonot
Kahden rintaman välinen taistelu Englannissa jatkui. Laajat kansalaispiirit kannattivat Saksan vastaisen
kolmiliiton muodostamista. Churchill, vaikka olikin ankara sosialismin vastustaja, totesi, että Englannin
ainoana pelastuksena on yhteistyö Neuvostoliiton kanssa. Hän kirjoitti, että tähän sopimukseen tulee saada
mukaan myös Baltian maat, Liettua, Latvia ja Eesti. Neuvostohallitus kiirehti neuvotteluja ja toimitti
2.6.1939 Englannin ja Ranskan hallituksille sopimus-ehdotuksen tarkan luonnoksen. Siinä edellytettiin
kolmen suurvallan tehokasta keskinäisapua hyökkäyksen sattuessa sekä niiden apua Belgialle, Kreikalle,
Turkille, Romanialle sekä Baltian maille. Englannin ulkopoliittinen komitea käsitteli luonnosta 5.6.- ja
9.6.1939. Tulokset olivat heikkoja. Komiteassa katsottiin, että Englannin tulee välttää konkreettisia
sitoumuksia esimerkiksi Baltian maiden auttamista ja erillisrauhan kieltämistä koskevan kohdan
sisällyttämistä sopimukseen. Kuvaavaa oli, että Chamberlain katsoi mahdollisen sopimuksen olevan
luonteeltaan ”psykologinen” ja siksi tulisi rajoittua vain lyhyeen sopimukseen. Hän esitti myös, että
neuvotteluissa noudatettaisiin ”kovaa linjaa”. Komitean linja tähtäsi jo ennakoivasti esityksen
hylkäämiseen.
Japanin hyökkäys estettiin
Tilanne kiristyi Euroopassa. Myös Japani keskitti joukkojaan Mongolian Kansantasavallan alueelle
HalhinGol-joelle. Neuvostoliitolla ja Mongolialla oli v. 1936 sovittu avunantosopimus. Tamtsak-Bulak’ssa
120 km Halhin Golilta sijaitsi LVII ErAK:n esikunta. Alueelle 3.6. 1939 lähetetty Zukovin johtama ryhmä
saapui esikuntaan 5.6.1939. Selvisi, että kyseessä oli laajempi sotatoimi, jota paikallisten Puna-armeijan- ja
Mongolian joukkojen voimin ei kyetty torjumaan. Alueelle pyydettiin vahvennuksina ilmavoimia, kolme jvdivisioonaa, yksi ps-prikaati sekä huomattavasti tykistöä. Halhin-Golilla käytiin 22-26.6.1939 ilmasotaa,
jossa neuvostolentäjät olivat voitollisia ja vihollinen menetti 64 konettaan. Japanilaiset siirsivät alueelle
jatkuvasti lisävoimia. Vihollinen siirtyi 3.7.1939 Halhin-Gol-joen yli, yllätti Mongolian 6. Rv D:n ja valtasi Bain
-Tsaganin vuoren. Tykistön ja ilmavoimien tulella se sidottiin vuorelle. Japanin voimat olivat suuremmat.
Niitä vastaan oli asettaa mekanisoituja ja ps-voimia. Taistelu jatkui 5.6.1939 aamuun , jolloin Japanilaiset
vetäytyivät.
Alueelle saatiin lisävoimia ja materiaalia. Sen kuljettamiseen rautatieasemalta Halhin-Golille (650 km)
tarvittiin 3500 kuormaautoa ja 1400 säiliöautoa. Yksi auto suoritti helteessä1250 km matkan viidessä
päivässä. Neuvosto-armeijan ja Mongolian armeijan yhteishyökkäys alkoi 20.8.1939 aamulla. Klo 5.45
tykistö avasi tulen vihollisen ilmatorjuntaa vastaaan. Pommitettavat kohteet merkittiin tykistön
savuammuksilla. Viholliskohteisiin avattiin tykistö- ja kranaattituli klo 08.15. Ilmaan nousi uudelleen 250
hävittäjää ja pommikonetta klo 08.30. Tykistötulen suojassa jalkaväen hyökkäys alkoi klo 08.45. Kuuden
päivän taistelun jälkeen Japanin 6.A saarrettiin ja tuhottiin lopullisesti 30.6.1939 illalla.
Voitto oli tärkeä. Näin estettiin yritys luoda Hitlerin tueksi itärintama Neuvostoliittoa vastaan.
Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi
Vilnis Sipols, Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa, Docendo Oy 2017
A.J.P.Taylor: Toisen maailmansodan synty, Kirjayhtymä 1962
Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä Molotov-Ribbentropsopimuksen tausta (osa 7, KÄ 4/2018, 3.9.2018)
Ensi vuonna tulee 80 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman
hyökkäämättömyyssopimuksen eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä
kapitalistipiireissä, joiden tavoitteena oli ohjata Saksa ja Japani hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka
tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin vastaisen yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa.
Neuvostoliitto teki vuosina 1933-1939 suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen
kollektiivisen liiton toisen maailmansodan ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan, USA:n sekä eräiden
muiden maiden hallitukset olivat uskomattoman sokeita näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman
kehitystä. Julkisessa propagandassa tapahtumaan liittyvät asiat on tänään käännetty päälaelleen.
Neuvostoliitto leimataan Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Sota kypsyi kuitenkin kapitalistien tavoitteissa
maailman uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti hyökkäyksen kohteeksi ja välikappaleeksi
Neuvostoliitto, jolla ei ollut mitään yhteistä sodan synnyttäneiden kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen
kanssa. Tätä asiaa sekä sen merkitystä ymmärretään tänäänkin hyvin huonosti. Siksi Kansan ääni
paneutuu kysymykseen tässä artikkelisarjassa. Sarjan edelliset osat ilmestyivät Kansan äänen numeroissa 4-
6/17 sekä 1-3/18. Tässä osassa (7) käsittelemme tilanteen kiristymistä Euroopassa ja Aasiassa sodan
partaalle sekä Neuvostoliiton ponnisteluja Hitlerin vastaisen kolmiliiton muodostamiseksi ja sen kohtaamia
vaikeuksia.
Englanti sabotoi kolmen vallan neuvotteluja
Kesäkuun puolivälissä 1939 Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton välisissä keskusteluissa siirryttiin
välittömiin neuvotteluihin. Neuvostohallitus toivoi Moskovassa käytäviin neuvotteluihin mukaan Englannin
ulkoministerin. Kun aikaisemmin Hitlerin kanssa käymiinsä neuvotteluihin Englanti lähetti pääministerinsä
Chamberlainin, niin nyt näihin neuvotteluihin Englanti laittoi pelkästään ulkoministeriön virkamiehen
W.Strangin. Strang oli aiemmin syksyllä 1938 H.Wilsonin kanssa avustamassa Chamberlainia Englannin ja
Hitlerin välisissä neuvotteluissa. Käytännössä Strangilla ei ollut minkäänlaisia valtuuksia. Jopa Churchill
totesi, että näin vähämerkityksellisen neuvottelijan lähettäminen Moskovaan oli loukkaus. Tiedossa oli, että
Ranska ja Englanti aloittivat kolmen vallan neuvottelut vastatakseen jollain tavalla maidensa yleiseen
mielipiteeseen sekä ”pelotellakseen” Hitleriä.
Vain keskustelua kolmen vallan sopimuksesta?
15.6.1939 alkaneet neuvottelut edistyivät varsin hitaasti Englannin sabotoidessa niiden edistymistä.
Englannin asenne Baltian maiden auttamiseen pysyi kielteisenä, vaikka se tunnustikin 16.6.1939, että
Neuvostoliiton luoteisten naapurien miehittäminen Saksan toimesta merkitsi suurta uhkaa Neuvostoliitolle.
Englanti vastusti myös poliittisen ja sotilaallisen sopimuksen solmimista samanaikaisesti. Mahdottomana
Englanti piti sitä kohtaa, joka kielsi sodan syttymisen jälkeen sopimusosapuolia solmimasta Saksan kanssa
erillisrauhaa. Tällöin neuvostoliittolaiset kommentaattorit totesivat, mm. A.A.Ždanov Pravdassa 29.6.1939,
että Englanti ja Ranska eivät halunneetkaan sopimusta, vaanaikaa voittaakseen ainoastaan keskustelua
sopimuksesta, voidakseen keinotella maidensa yleisön silmissä ”Neuvostoliiton taipumattomuudella.”
Neuvostoliitto halusi turvata luoteiset rajansa
Heinäkuussa 1939 Englanti ja Ranska suostuivat laajentamaan takuita koskemaan Baltian maita mutta siten,
että takuita koskevia maita ei mainita varsinaisessa pöytäkirjassa, vaan erillisessä pöytäkirjassa, jota ei
julkaista. Tähän luetteloon kuuluivat: Suomi, Eesti, Latvia, Puola, Romania, Turkki, Kreikka, Luxemburg ja
Alankomaat. On huomattava, että Englannin ja Ranskan Puolalle ja Romanialle antamat takuut koskivat
suoraa ja epäsuoraa agressiota, mutta Baltian maille he suostuivat antamaan takuut vain suoran
hyökkäyksen sattuessa. Saksa sovelsi Neuvostoliiton luoteisilla alueilla kuitenkin välillistä agressiota sekä
poliittisia ja taloudellisia vaikutuskeinoja. Kesällä 1939 järjestettiin mm. Saksan maajoukkojen
yleisesikuntapäällikön Halderin ja sotilastiedustelun johtajan amiraali Ganarisin salaiset vierailut Suomeen
ja Eestiin. Luonnollisesti Neuvostoliitto oli kiinnostunut Saksan välittömän ja välillisen agression estämisestä
luoteisilla rajoillaan. Neuvottelujen pitkittämiseksi ja vaikeuttamiseksi Englanti ja Ranska aloittivat pitkät
väittelyt siitä, mitä pidetään välillisenä agressiona. Myöhemmin pidetyissä Englannin ulkopoliittisen
komitean istunnoissa ministerit John Simon ja Thomas Inskip kannattivat Seeds’n näkemystä, että paras
veruke neuvottelujen katkaisemiseksi olisi kysymys välillisestä agressiosta. Tosiasiassa Englanti ja Ranska
yrittivät pelästyttää Saksaa eivätkä pyrkineetkään sopimukseen. Strang itse totesi: ”Me aiheutamme
hankaluuden toisensa jälkeen, josta syystä neuvostohallitus uskoo, että emme pyrikään vakavasti
sopimukseen.” Englanti ja Ranska päättivät jatkaa vitkutteluaan.
Englanti harkitsee neuvottelujen keskeyttämistä
Neuvostohallitus ponnisteli tosissaan saadakseen aikaan Hitlerin vastaisen liiton. Halifax teki kuitenkin
4.7.1939 ulkopoliittisessa komiteassa esityksen että (1) keskeytetään kolmen vallan neuvottelut tai (2)
pyritään vain rajoitettuun sopimukseen. Käsittelyä jatkettiin 10.7.1939. Englannissa hallitus halusi torjua
sotilaalliset neuvottelut. Ranskassa hallitus totesi 11.7.1939, että on mahdotonta hyväksyä Moskovan
kanssa samanaikaisesti poliittinen ja sotilaallinen sopimus. Syyksi haettiin myös vaikeuksia, jotka syntyvät
kun tulee sopia Puolan ja Romanian kanssa Puna-armeijan joukkojen läpikulusta näiden maiden alueiden
kautta. Halifax lähetti Seeds’lle sähkeen, jonka mukaan tulee hylätä kaksi neuvostohallituksen keskeisintä
esitystä: (1) Esitys sotilaallisesta sopimuksesta ja (2) välillisen agression määritelmä. Seeds esitti myös
mielipiteen, että Englannille paras veruke neuvottelujen keskeyttämiseksi on kysymys välillisestä
agressiosta. Samaan aikaan neuvostohallitus informoi Neuvostoliiton Lontoon lähettilästä Ivan Maiskia
toteamalla, että englantilais-ranskalainen osapuoli käyttää välillistä agressiota koskevissa kysymyksissä
kaikkia viekkauksia ja petkutuksia. Neuvostohallitus katsoo sotilaallisen puolen olevan erottamaton osa
sotilaspoliittista sopimusta, jollainen käsiteltävä sopimusluonnos on. Siksi neuvostohallitus hylkää
englantilais-ranskalaisen esityksen, jonka mukaan yhtenäinen sopimus tulee jakaa erikseen poliittiseksi- ja
sotilaalliseksi sopimukseksi.
Chamberlainin hallitus ei ollut kuitenkaan pääsyt eteenpäin päätavoitteessaan sopimuksessa Saksan kanssa.
Siksi se päätti jatkaa Moskovan neuvotteluja. Englantilaiset suostuivat 23.7.-39 solmimaan poliittisen ja
sotilaallisen osion samanaikaisesti ja vähän myöhemmin (25.7.) päätettiin myös aloittaa neuvottelut
sotilaallisesta sopimuksesta
Juonittelut Hitlerin kanssa jatkuvat ja Puolasta kaavaillaan uutta Müncheniä
Englanti ja Ranska pelasivat edelleen kaksinaamaista peliä. Moskovan neuvottelujen aikana he
tunnustelivat edelleen mahdollisuutta sopia Hitlerin kanssa. Englantilaiset katsoivat painostaneensa Hitleriä
tarpeeksi Moskovan neuvotteluilla, että voitaisiin uudelleen yrittää sopimista Saksan kanssa. Englannin
Berliinin lähettiläs Hederson sanoi, että ”Englanti haluaa säilyttää merten herruuden ja jättää MannerEuroopan Saksalle”. Hederson tiedotti 13.6.1939 Lontoon olevan valmis uusiin neuvotteluihin Saksan
kanssa. Hederson vieraili 27.6.1939 Saksan ulkoministeriössä Weizsäckerin luona etsimässä Englannin ja
Saksan uusille neuvotteluille lähtökohtia. Ranskan ulkoministeri Bonnet kannatti tätä tavoitetta. Ajatus oli
toistaa ”uusi München” nyt Puolan kustannuksella. Wilsonin ja saksalaisen virkamiehen Wohlthatin
keskusteluissa Lontoossa 18.-21.7.1939 Wilson esitti olevan tärkeää, että agressio ei laajene Itä-Eurooppaa
laajemmaksi, eikä johda Saksan ja Englannin väliseen selkkaukseen. Näin Englanti jälleen viestitti, että ei
vastusta Saksan hyökkäystä itään, jos Saksa puolestaan ei loukkaa brittiläisen imperiumin etuja. Wilson
hahmotteli ohjelmaa Saksan ja Englannin laajalle yhteistyölle. Siinä Wilson esitti mm. yhteistä lausumaa,
jossa ilmoitetaan, että Saksa ei puutu Britannian imperiumin asioihin eikä Englanti ”Suur-Saksan” asioihin.
Ja tarkistetaan siirtomaa- ja mandaattialueita koskevat Versalilles’n sopimuksen kohdat. Kaikki nämä
esitykset tarkoittivat Saksan agression suuntaamista itään ja Englannin aseman säilyttämistä LänsiEuroopassa.
Hyökkäys Puolaan vahvistui
Neuvostoliiton Pariisin ja Lontoon lähetystöistä saapui Moskovaan koko ajan tietoja, joiden mukaan
Chamberlain yrittää päästä eroon Puolalle keväällä antamistaan takuista. Samalla todettiin, että
Moskovassa käytäviä neuvotteluja ei pidetä keinona Saksan agression estämiseksi vaan keinona asemien
parantamiseksi Saksan kanssa käytävissä neuvotteluissa. Juuri tästä syystä Englanti päätti Heinäkuussa 1939
aloittaa Sotilaalliset neuvottelut Moskovassa. Englannin edustajien ja Göringin tapaaminen järjestettiin
7.8.1939 Bredstedtissä. Tänään tiedämme, että jo vuoden 1939 alussa Saksa oli tehnyt päätöksen hyökätä
Puolaan ja sen jälkeen Ranskaan ja Englantiin. Päätös hyökätä Puolaan vahvistui Wohlthantin Lontoon
keskustelujen jälkeen, joiden perusteella Hitler varmistui siitä, että selkkauksen aikana Englanti jää
puolueettomaksi. Yhteydenpidollaan Englannin kanssa Hitler halusi ainoastaan voittaa aikaa ja estää
länsivaltoja ryhtymästä laajamittaisiin toimiin. Hitler totesi 12.8.1939 lähimmille miehilleen, että ”olen
tutustunut käytännössä näihin säälittäviin olentoihin, Daladier’iin ja Chamberlainiin Münchenissä. He ovat
liian raukkoja hyökätäkseen, eivätkä mene saartoa pidemmälle.” Englannin ja Ranskan politiikasta Hitler
teki johtopäätöksen, että Saksan hyökkäys Puolaan ei johda näiden taholta minkäänlaisiin vastatoimiin
Myös USA auttaa Hitleriä
Tässä tilanteessa USA piti parhaana ratkaisuna sotaa Neuvostoliiton ja Saksan- sekä Neuvostoliiton ja
Japanin välillä. USA:n Lontoon lähettiläs Kennedy totesi kyynisesti, että on parempi jättää Puola oman
onnensa varaan ja pakottaa se näin yhteistyöhön Hitlerin kanssa, mikä edesauttaisi Saksan hyökkäystä
itään. USA:ssa tiedettiin Saksan valmistelevan hyökkäystä Puolaan ja sen jälkeen Ranskaan ja Englantiin.
USA koki huolta näiden kyvystä kestää Hitlerin hyökkäys. Jos näiden maiden puolustus luhistuisi, jäisi USA
ilman liittolaisia Euroopassa Japania ja Saksaa vastaan, mikä voisi johtaa mm. Eurooppaan ja Aasiaan
sijoitettujen pääomien menetykseen. Näin vaara uhkasi USA:ta it seään. Tämän johdosta USA valmisteli
muutosta puolueettomuutta koskevaan lainsäädäntöönsä. Valmisteltiin lakiesitys, jonka mukaan Englanti ja
Ranska voivat ostaa USA:sta sotatarvikkeita, jotka tulee maksaa käteisellä ja kuljettaa ostajan laivastolla.
Senaatin ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja Pittman esitti 20.3.1939 tämän esityksen kongressille.
Yllättäen kongressin enemmistö 30.6.1939 päätti säilyttää puolueettomuuslain ennallaan, kun republikaanit
ja osa demokraatteja vastusti lakiesitystä. Jopa presidentti Roosevelt huomautti tämän johdosta, että
äänestyspäätös edistää sodan syttymistä. Saksassa, Japanissa ja Italiassa päätös puolestaan herätti suurta
riemua. Tämän perusteella Saksa laskelmissaan jätti USA:n huomiotta arvioidessaan tulevaa sotaa
vastustavia voimia.
Puolan kohtalo sinetöitiin lopullisesti
Tarkkaan hitleriläisten varjelemasta sotasalaisuudesta huolimatta kaikkien Euroopan maiden hallituk set
tiesivät kesällä 1939 Saksan valmistelevan hyökkäystä Puolaan. Tämä oli myös Puolan hallituksen tiedossa.
Useaan kertaan Neuvostoliitto esitti Puolalle yhteistyötä ja apua Saksan hyökkäyksen torjumiseksi.
Neuvostoliiton varaulkoministeri V.P.Potemkin esitti 10.5.1939 keskustelussaan Puolan ulkoministerin Josef
Beck’n kanssa, että Neuvostoliitto ei kieltäydy auttamasta Puolaa, jos tämä sitä haluaa. Puolan hallitsevat
piirit pelkäsivät kuitenkin enemmän sitä, että yhteistyö Moskovan kanssa voimistaa kansan keskuudessa
vasemmistolaisia näkemyksiä, kuin sitä että Hitler valtaa Puolan. Näin oli siitäkin huolimatta, että Puolan
hallitus tiesi Saksan keskittävän joukkojaan maiden väliselle rajalle. Tiedossa oli myös, että lupaustensa
vastaisesti Englanti ja Ranska eivät tule auttamaan Puolaa Saksan hyökkäystä vastaan. Puolan
varaulkoministeri Arciszevski mm. ilmoitti toukokuussa Saksan Varsovan lähettiläälle Moltkelle Beck’n
olevan valmis sopimaan Saksan kanssa, jos löydetään muoto, joka ei näytä antautumiselta. Tässä vaiheessa
Saksa ei ollut enää ollenkaan halukas sopimaan Puolan kanssa.
Kolmen vallan sotilaalliset neuvottelut alkoivat nihkeästi
Elokuussa 1939 tiedettiin, että sota on ovella. Saksa oli toimeenpannut liikekannallepanon. Neuvostoliitto
sai 7.8.1939 mm. Varsovan lähetystön virkailijoilta tiedon, että Saksa saa 15.-20.8. päätökseen
sotamateriaalin keskittämisen Puolan rajalle ja sotatoimet voivat alkaa 25.8.1939 jälkeen milloin tahansa.
Englannin hallitus hyväksyi lopulta 25.7.-39 esityksen Neuvostoliiton, Ranskan ja Englannin sotilasedustajien
neuvottelujen aloittamisesta. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt Chamberlainin pyrkivän nyt sopimukseen
Neuvostoliiton kanssa, vaan Englanti pyrki edelleen sopimukseen Saksan kanssa. Englannissa herätti
toiveita myös se, että Saksa näytti etenevän itään, mikä antoi heille aiheen olettaa Saksan ja Puolan
selkkauksen kasvavan Neuvostoliiton ja Saksan väliseksi sodaksi. Neuvostohallituksen sai varuilleen se, että
Englannin sotilasedustajilta kului 17 päivää saapua Moskovaan. Neuvottelut pääsivät alkamaan 12.8.1939.
Toinen varoittava seikka oli, että Englannin valtuuskuntaa johti amiraali Drax, jolla ei ollut minkäänlaisia
valtuuksia tehdä ratkaisuja paikan päällä. Asemaltaan vastaava oli Ranskan valtuuskunnan johtaja Ranskan
korkeimman sotaneuvoston jäsen kenraali Doumenc. Moskovan sotilaallisiin neuvotteluihin Ranska ja
Englanti laittoivat edustajat, joilla oli hyvin rajoitetut ohjeet ja valtuudet. Neuvottelujen alkaessa neuvosto-
osapuoli ei näitä ohjeita tuntenut, mutta ne selvisivät myöhemmin. Englannin valtuutettujen ohjeisiin
sisältyi määräys, että ei saanut tehdä minkäänlaisia sopimuksia, jotka sitovat Englannin kädet ja että tulee
neuvotella hyvin hitaasti. Samanlaisen ohjeen sai Seeds poliittisten neuvottelujen osalta. Seeds totesikin
13.8. viestissään Lontooseen: ”Käsitykseni mukaan neuvottelut herättävät venäläisissä vielä kerran
epäilyksiä, ettemme ole vakavissamme ja emme halua solmia konkreettista ja selvää sopimusta.”
Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi
Vilnis Sipols, Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa, Docendo Oy 2017
A.J.P.Taylor: Toisen maailmansodan synty, Kirjayhtymä 1962
Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä Molotov-Ribbentropsopimuksen tausta (osa 8, KÄ 5/2018, 29.10.2018)
Ensi vuonna tulee 80 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman
hyökkäämättömyyssopimuksen eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä
kapitalistipiireissä, joiden tavoitteena oli ohjata Saksa ja Japani hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka
tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin vastaisen yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa.
Neuvostoliitto teki vuosina 1933-1939 suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen
kollektiivisen liiton toisen maailmansodan ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan, USA:n sekä eräiden
muiden maiden hallitukset olivat uskomattoman sokeita näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman
kehitystä. Julkisessa propagandassa tapahtumaan liittyvät asiat on tänään käännetty päälaelleen.
Neuvostoliitto leimataan Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Sota kypsyi kuitenkin kapitalistien tavoitteissa
maailman uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti hyökkäyksen kohteeksi ja välikappaleeksi
Neuvostoliitto, jolla ei ollut mitään yhteistä sodan synnyttäneiden kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen
kanssa. Tätä asiaa sekä sen merkitystä ymmärretään tänäänkin hyvin huonosti. Siksi Kansan ääni
paneutuu kysymykseen tässä artikkelisarjassa. Sarjan edelliset osat ilmestyivät Kansan äänen numeroissa 4-
6/17 sekä 1-4/18. Tässä osassa (8) käsittelemme tilanteen kiristymistä Euroopassa ja Aasiassa, Englannin,
Ranskan ja Neuvostoliiton sotilaallisia neuvotteluja ja niiden ajautumista umpikujaan sekä Neuvostoliiton ja
Saksan hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista ja siihen johtaneita syitä. Kirjoitussarjan viimeisessä
osassa (KÄ 6/18) analysoimme vielä tarkemmin tämän sopimuksen syntymistä, merkitystä ja vaikutusta.
Ranska ja Englanti ”pelasivat aikaa”
Kolmen vallan sotilaallisiin neuvotteluihin länsimaat laittoivat henkilöt, joilla ei ollut valtuuksia tehdä
ratkaisuja. Tämä selvisi heti neuvottelujen alkuvaiheessa. Neuvostoliiton valtuuskuntaa johti
puolustusasiain kansankomissaari K.J. Vorošilov. Neuvostohallitus oli syvästi kiinnostunut neuvottelujen
saattamisesta päätökseen. Neuvotteluihin laadittiin neuvostohallituksen esitys kolmen vallan sotilaalliseksi
yhteistyösuunnitelmaksi. Harhautumisen välttämiseksi valtuuskunta oli varuillaan länsivaltojen aikeiden
suhteen, joista ei oltu vielä täysin varmoja. Lyhyessä ajassa neuvostoliittolaiselle osapuolelle selvisi, että
Ranskan ja Englannin valtuuskuntien tehtävänä ei ollut viedä neuvotteluja päätökseen.
Vorošilov avasi ensimmäisen istunnon 12.8.1939 ja esitti valtuutensa. Tämän jälkeen hän pyysi Draxia ja
Doumencia esittämään valtuutensa. Osoittautui, että Drax oli saapunut Moskovaan ilman valtuuksia ja
ilman oikeuksia sotilaallisen konvention allekirjoittamiseen. Ennen neuvotteluja Neuvostoliiton ulkoasiain
kansankomissaari oli painottanut, että valtuuskunnilla tulee olla asiaan kuuluvat valtuudet. Sovittiin, että
neuvottelut aloitetaan ehdolla, että Drax esittää valtakirjansa myöhemmin.
Tämän jälkeen Vorošilov pyysi neuvottelukumppaneita esittämään ehdotuksensa toimenpiteiksi, joilla
heidän käsityksensä mukaan turvataan kolmen liittolaisvaltion yhteinen puolustusjärjestelmä. Jälleen
selvisi, että Englannilla ja Ranskalla ei ollut tällaista suunnitelmaa.
Englanti ei ollut varautunut sotilaallisiin vastatoimiin
Neuvottelut jatkuivat 13.8.1939. Vorošilov esitti Englannin valtuuskunnalle kysymyksen, että montako
divisioonaa Englanti kykenee toimittamaan Ranskaan torjumaan Saksan hyökkäystä? Vastaus oli, että viisi
jalkaväki- ja yksi motorisoitu divisioona. Tämä merkitsi, että Saksan hyökkäyksen kohdistuessa Ranskaan
Englanti aikoo pysytellä sivussa. Myöhemmin selvisi, että tarkoitukseen Englanti oli varannut vain kaksi
divisioonaa. Tämän jälkeen Vorošilov nosti esiin kysymyksen miten Ranskan ja Englannin käsityksen mukaan
Neuvostoliiton tulee osallistua sotaan hyökkääjää vastaan, koska taistelukosketukseen hyökkääjän kanssa
päästäkseen Puna-armeijalla tulee olla läpikulku-oikeus Puolan ja Romanian alueiden kautta. Tähän
kysymykseen Ranskan ja Englannin valtuuskunnilta ei saatu vastausta missään vaiheessa. Tiedämme, että
14.8.1939 istunnon jälkeen Drax teki arvion: ”Uskon tehtävämme olevan lopussa”. Englannin ja Ranskan
edustajat esiintyivät, kuin tämä viimeinen kysymys olisi tullut heille yllätyksenä. Kysymystä oli kuitenkin
sivuttu monesti aiemminkin. Ranska otti sen esille jo 11.7.1939 nootissaan Englannille. Myös Strang oli
huomauttanut kirjeessään Foreign Officelle 20.7.-39, että kolmen vallan sotilaallisesta osasta päästään
yksimielisyyteen vasta, kun Puna-armeijalle saadaan sodan sattuessa lupa kulkea Puolan alueen kautta.
Puna-armeijan yleisesikunnan päällikkö Šapošnikov esitti istunnossa 15.8.1939 Neuvostoliittolaisen
osapuolen laatiman kolmen vallan sotilaallisen yhteistyön suunnitelman. Šapošnikov ilmoitti Neuvostoliiton
olevan valmiina toimittamaan hyökkääjää vastaan 136 divisioonaa, 5000 raskasta tykkiä, 9500 ps-vaunua ja
runsaat 5000 taistelulentokonetta sekä paljon muuta materiaalia. Vastausta Neuvostoliiton esittämään
tärkeään kysymykseen, miten Neuvostoliiton tulee osallistua sotaan, ei kuitenkaan saatu 17.8. 1939
mennessä. Silloin neuvottelut keskeytettiin Draxin pyynnöstä 21.8.1939 saakka. Selkeä todistus
neuvottelujen hedelmättömyydestä oli se, että länsivaltojen vastausta ei saatu 21.8.-39 istuntoon. Tämä
jäikin sotilasvaltuuskuntien viimeiseksi istunnoksi.
Länsivallat torjuivat Neuvostoliiton
Myöhemmin selvisi, ettei Englannin valtuuskunta voinut saada ohjeita kotimaastaan, koska hallitus oli
lähtenyt Elokuussa lomalle, vaikka tiedettiin Saksan suunnitelmasta hyökätä Puolaan elokuun lopulla.
Kuitenkin Foreign Office pakotti Halifaxin Lontooseen 18.8.1939. Hän päätti olla kutsumatta pääministeriä
Lontooseen ja jätti kaikki päätökset 22.8.1939 maanantaille, jolloin hallituksen tuli palata työpaikalleen.
Länsivaltojen suhtautuminen kolmen vallan sotilaallisiin neuvotteluihin osoitti, etteivät Englannin ja
Ranskan hallitukset halunneet yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, vaan pitivät yllä toivoa päästä
sopimukseen Hitleriläisten kanssa.
Tämä politiikka sai tukea USA:sta. Historioitsija F. Shuman ilmaisi, että USA:n hallituspiireissä pidettiin
parempana Puolan tuhoa kuin Neuvostoliiton sille antamaa apua. Kaikki toivoivat sotaa Saksan ja
Neuvostoliiton välillä. Kuitenkaan Englanti, Ranska ja USA eivät kyenneet ohjaamaan historiaa toivomaansa
suuntaan. Japani, Saksa ja Italia nostivat avoimesti esiin kysymyksen maailman jakamisesta uudelleen
heidän eduksi. Ainoa suurvalta, jonka kanssa Saksa ei uskaltanut mittelemään voimiaan, oli Neuvostoliitto.
Tämä oli keskeisin syy länsivaltojen politiikan epäonnistumiseen.
Müncheniläinen politiikka toistuu Kauko-idässä
Tilanteen kiristyessä Euroopassa, kärjistyi ilmapiiri myös Kauko-idässä. Japani valtasi uusia alueita Kiinalta.
Kansanjoukkojen painostamana Kiinan hallitus teki vastarintaa. Kauko-idän tilanteeseen vaikutti kielteisesti
Ranskan ja Englannin antautuminen Münchenissä. Japanilaiset ymmärsivät, että heidän ei tarvinnut pelätä
länsimaiden vastatoimia. Japani suoritti 12.10.1939 Kantonin lähelle maihinnousun ja valtasi nopeasti
Kantonin ja Hankoun. Neuvostoliitto tuki Kiinaa ja myönsi sille 13.6.1939 uuden lainan sotatarvikkeiden
ostamiseen. Kiina sai mm. 300 lentokonetta, 500 tykkiä, 5700 konekivääriä, 50000 kivääriä ja 850 kuormaautoa sekä runsaasti muuta materiaalia. Myös Kiinan kehittyvää armeijaa auttoivat vapaaehtoiset
neuvostoliittolaiset lentäjät.
Englannin antautuminen Tientsinissä
Japanilaiset käyttivät hyväkseen tilannetta, johon Englanti oli Euroopassa ajanut itsensä. Se alkoi häätää
Kiinalta valloittamiltaan alueilta pois englantilaisia kilpailijoitaan. Kesäkuussa 1939 Japanin Kiinassa olevat
sotavoimat saartoivat englantilaisen toimilupa-alueen Tientsinissä. Halifax tiedotti Ranskan hallitukselle
Japanin asettaneen vaakalaudalle muiden valtioiden aseman Kiinassa. Englannin hallituksen ulkopoliittinen
komitea käsitteli Kauko-idän tilannetta 19.6.1939. Esikuntapäälliköt arvioivat sodan kauko-idässä
vaaralliseksi. Chamberlain totesi, että on päästävä sopimukseen japanilaisten kanssa. Hallituksen ministerit
ilmaisivat pelkonsa, että maa saattaa joutua nöyryyttävään antautumiseen ja kansan arvostelun kohteeksi.
Esitettiin myös pelko maan joutumisesta sotaan samanaikaisesti Italiaa, Japania ja Saksaa vastaan.
Englannin hallitus haki apua USA:lta, mutta USA ei tässä tilanteessa pyyntöön reagoinut. Siksi Englanti oli
pakotettu aloittamaan neuvottelut sopimuksesta Japanin kanssa. Ivan Maiski Lontoosta tiedotti Moskovaan
24.6.1939, että selkkaus etenee todennäköisesti ”müncheniläistä latua”. Englannin luotettavin liittolainen
Kauko-idässä olisi ollut Neuvostoliitto, mutta yhteistyöstä sen kanssa ei edes puhuttu 19.6.1939 kokouk
sessa. Englannin ja Japanin sopimus julkaistiin 24.7.1939. Se ei poikennut länsivaltojen aiemmasta
Euroopan politiikasta. Sopimuksessa Englanti käytännössä tunnusti Japanin asevoimat Kiinalta
anastamiensa alueiden laillisiksi hallitsijoiksi. Parhaana vaihtoehtona länsimaat pitivät Kauko-idässä sotaa
Japanin ja Neuvostoliiton välillä.
Halhin Gol oli muistutus länsivalloille ja Hitlerille
Länsivaltojen toiveilla Japanin ja Neuvostoliiton ajautumisesta sotaan oli katetta. Japani toi useissa
yhteyksissä esiin, että sen ensisijainen vihollinen oli Neuvostoliitto. Tästä tiedotti Roomaan mm. Italian
laivastoasiamies Giorgis 27.5.1939. Japani hyväksyi keväällä 1939 ison asevoimiensa
laajennussuunnitelman, voidakseen käydä sotaa kahdella rintamalla sekä Kiinaa että Neuvostoliittoa
vastaan. Japanin yleisesikunnan everstiluutnantti Sejima myönsi Tokion sotarikosoikeudenkäynnissä
Japanin sodanjohdon tärkeinmän päämäärän v. 1939 olleen voimien keskittäminen Itä-Mantšuriaan.
Tavoittena oli mm. Vorošilovin, Vladivostokin, Habarovskan ja Kuibyševkan valloittaminen. Toukokuussa
1939 Japani yritti valloittaa Mongolian kansantasavallalle kuuluvan alueen Halhin-Gol-joen luona.
Neuvostoliitto auttoi sotilaallisesti Mongoliaa, jonka kanssa sillä oli avunantosopimus. Kuukausien ajan
alueella käytiin ankaria taisteluja. Ilmataisteluissa 28.5.24.7. välisenä aikana ammuttiin alas 199 Japanin
lentokonetta. Kaatuneina Japani menetti heinä-elokuussa 18900 sotilastaan. Samaan aikaan kun
Moskovassa oli lopullisesti selvinnyt, että Englanti ja Ranska eivät pyri Saksan vastaiseen sopimukseen
Neuvostoliiton kanssa, aloittivat Puna-armeija ja Mongolian armeija yhteishyökkäyksen 20.8. aamulla
japanilaisia miehittäjiä vastaan. Kuuden päivän taistelun jälkeen Japanin 6 A saarrettiin ja tuhottiin pala
palalta lopullisesti 30.8.1939 illalla. Näin estettiin Japanin yritys luoda Hitlerin tueksi itärintama
Neuvostoliittoa vastaan (katso KÄ 3/18 sivu 13).
Hitler pelkäsi vain Neuvostoliittoa
Neuvostohallituksen ponnistelut Saksan vastaisen rintaman luomiseksi eivät tuottaneet tulosta. Münchenin
sopimuksen jälkeen Neuvostoliitto oli eristettynä. Maa oli uhattuna kolmelta suunnalta: (1) HitlerSaksan,
(2) Japanin ja vielä (3) Imperialististen länsimaiden taholta. Neuvostodiplomatian tehtäväksi muodostui,
kun yleistä rauhaa ei kyetty turvaamaan, rajoittaa kahden imperialistisen leirin sotilaallisen selkkauksen
vaikutusaluetta ja pitkittää neuvostomaan joutumista sotaan. Historia on osoittanut, että aina vaikeissakin
tilanteissa löytyy ratkaisumahdollisuuksia. Niin oli tässäkin tapauksessa. Espanjan sota, Hasan-järven
taistelut, Neuvostoliiton apu Kiinalle ja esiintyminen Tšekkoslovakian kysymyksessä sekä Halhin-Gol-joen
taistelut osoittivat Neuvostoliiton olevan valtio, jonka kanssa Hitler varoi joutumasta selkkaukseen.
Hitleriläiset myös tiesivät joutuvansa tukalaan asemaan mikäli Neuvostoliiton, Englannin ja Ranskan
kolmiliitto toteutuu. Tämä oli yksi syy siihen, että keväästä 1939 saakka Hitlerin hallitus osoitti kiinnostusta
normalisoida suhteensa Moskovaan. Saksan hallitus esitti 20.5.1939 Neuvostoliiton ja Saksan
kauppaneuvottelujen jatkamista. Maiden suhteiden parantamisen otti puheeksi Saksan ulkoministeriön
valtiosihteeri Weizsäcker toukokuun lopulla. Selvemmin asian otti esille Neuvostoliiton asiainhoitajan
Astahovin kanssa 17.6.1939 Saksan Moskovan lähettiläs Schulenburg. Näihin yhteydenottoihin
Neuvostoliitto ei reagoinut ja Saksan yhteydenotoissa syntyi tauko.
Saksa aloitti tunnustelut
Saksan tunnustelut jatkuivat heinäelokuussa Schulenburgin ilmaistessa 25.7.1939 Neuvostoliiton Saksan
asiainhoitajalle, että suhteiden parantaminen Neuvostoliiton kanssa on välttämätöntä. Tähänkään
Neuvostoliitto ei reagoinut. Tämän jälkeen Ribbentrop ilmoitti 3.8.1939 Neuvostoliiton asiainhoitajalle,
”ettei Neuvostoliiton ja Saksan välillä ole kysymyksiä, joita ei voida ratkaista.” Tähänkään Neuvostoliitto ei
vastannut. Neuvostohallitus tajusi hyvin selvästi Saksan tavoitteet sen hakeutumisessa yhteistyöhön
neuvostohallituksen kanssa. Lausunnossaan Moskovan Berliinin asiainhoitaja arvioi, että saksalaiset eivät
pitkään aio kunnioittaa sopi miaan velvoitteita. Silloin myös Saksan Moskovan lähettiläs totesi 4.8.1939,
että ”neuvostohallitus pyrkii tosissaan sopimukseen Ranskan ja Englannin kanssa.”
Kysely neuvostojoukkojen kuljetuksista Puolan ja Romanian kautta oli lähetetty Lontooseen ja Pariisiin
14.8.1939, mutta tähän tärkeimpään kysymykseen ei saatu vastausta vielä 21.8. mennessä. Siksikin elokuun
puolivälin jälkeen neuvostohallitukselle lopullisesti selvisi, että yritykset toimivan sopimuksen solmimiseen
Englannin ja Ranskan kanssa on mahdotonta. Tästä löytyvät myös asiakirjatodistukset. Englannin
ulkopoliittisen komitean julkistetuista asiakirjoista ei löydy dokumenttia, joka todistaisi Englannin pyrkineen
Neuvostoliiton kanssa tehokkaaseen avunantosopimukseen Saksan laajentumisen estämiseksi. Ne
todistivat ainoastaan Englannin hallituspiirien käyttäneen neuvotteluja painostuskeinona
saksalaisenglantilaisen sopimuksen aikaansaamiseksi.
Saksa kiirehti sopimukseen pääsyä
Saksa oli kärsimätön. Viikko Ribbentropin ja Astahovin (3.8.) tapaamisesta vaati Saksan ulkoministeriön
edustaja Karl Schnurre 10.8.1939 keskustelussaan Astahovin kanssa häntä täsmentämään Neuvostoliiton
asenteen Saksan sille teke mien ehdotusten suhteen. Kuitenkin vielä tässä vaiheessa Neuvostohallitus
halusi katsoa Englannin ja Ranskan ”viimeisen kortin.” Siksi ”Moskova” edelleen pidättyi tekemästä
päätöksiä Saksan esitysten suhteen.
Aika alkoi kuitenkin käydä vähiin. Kolmen vallan neuvottelujen sabotointi, jota Englannin ja Ranskan
hallitukset olivat USA:n tuella viiden kuukauden ajan harjoittaneet, ei jättänyt Neuvostoliitolle valinnan
varaa. Neuvostohallitus ilmoitti 14.8.1939 Astahovin välityksellä Saksan ulkoministeriön edustajalle
Schnurrelle valmiudestaan käydä keskusteluja Saksan ja Neuvostoliiton suhteiden keskeisistä kysymyksistä.
Heti samana päivänä Ribbentrop ilmoitti Schulenburgin kautta Moskovaan olevansa valmis itse saapumaan
Moskovaan ja esitti pyynnön saada tavata Stalin. Schulenburg välitti heti 15.8.1939 Berliiniin Molotovin
kysymyksen ”suostuuko Saksa allekirjoittamaan hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa,
antamaan turvallisuustakeet Baltian valtioille sekä vaikuttamaan Japaniin Neuvostoliiton ja Japanin
suhteiden parantamiseksi? Näihin kysymyksiin Ribbentrop vastasi 16.8.1939 myöntävästi ja ilmoitti
olevansa valmis Moskovaan milloin tahansa 18.8. jälkeen. Schulenburgin kautta laajassa vastauksessaan
Saksalle neuvostohallitus ilmoitti toiveenaan, että ensin solmitaan finanssi- ja kauppasopimus ja sitten
lyhyen ajan kuluttua hyökkäämättömyyssopimus.
Neuvostoliitto joutui tekemään ratkaisun
Näiden keskustelujen jälkeen neuvostohallitus ilmoitti edelleen Schulenburgin välityksellä 19.8.1939
Ribbentropille suostuvansa Ribbentropin Moskovan tapaamiseen vasta viikko sen jälkeen, kun on julkaistu
tiedonanto Saksan ja Neuvostoliiton kauppa- ja finanssisopimuksen allekirjoituksesta. Tämä vastaus ei
miellyttänyt Saksaa. Hitler lähetti Stalinille kirjeen, jossa muistutti juuri äsken 19.8.1939 allekirjoitetusta
maiden välisestä finanssi- ja kauppasopimuksesta ja pyysi hartaasti ottamaan vastaan Ribbentropin
viimeistään elokuun 22. tai 23. päivänä.
Englannin ja Ranskan kanssa käytyjen neuvottelujen ajauduttua umpikujaan Neuvostoliitolla oli vaikea
ratkaisu edessä. Oli vielä kerran harkittava vaihtoehdot: (1) Seurattava passiivisena sivusta, kun Saksa
valloittaa alueita Euroopassa ja valmistautuu sotaan, (2) estettävä sotatoimien alkaminen Saksan ja
Neuvostoliiton välillä tai (3) estettävä länsivaltojen ja Saksan Neuvostoliiton vastaisen liiton
muodostuminen. Neuvostohallitukselle jäi yksi mahdollisuus. Samana päivänä 21.8.1939 kun Vorošilov
ehdotti sotilasvaltuuskuntien istuntojen keskeyttämistä (sotilaallisten neuvottelujen lopettamista), antoi
Stalin vastauksen Hitlerin kirjeeseen. Siinä hän esitti toivomuksen, että Saksan ja Neuvostoliiton välinen
hyökkäämättömyyssopimus muodostuisi käänteeksi parempaan suuntaan maiden välisissä suhteissa ja
lausui suostumuksen siihen, että Ribbentrop saapuu Moskovaan 23.8.1939. Tässä yhteydessä tulee
muistaa, että 20.8.1939 alkoi Halhin-Gol-joella Mongolian armeijan ja puna-armeijan yhteishyökkäys
japanilaisia miehittäjiä vastaan.
Neuvostoliiton ja Saksan sopimus
Ribbentrop saapui ryhmänsä kanssa lentokoneella Moskovaan 23.8.1939. Saman päivän iltana
Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat hyökkäämättömyyssopimuksen kymmeneksi vuodeksi. Sopimus astui
voimaan heti. Sopimusta solmiessaan Neuvostohallitus ei antautunut harhakuvitelmiin, vaan otaksui
Hitlerin jossain vaiheessa rikkovan sopimuksen, mutta antavan Neuvostoliitolle aikaa valmistautua
paremmin tulevaan sotaan. Sopimus ei ollut kahden valtion sotilaallinen sopimus vaan
hyökkäämättömyyssopimus. Se ei eronnut sisällöltään vastaavista sopimuksista, joita Neuvostoliitto oli
sopinut aiemmin muiden valtioiden kanssa. Tämä oli Neuvostoliiton perinteistä politiikkaa, joka pyrki
noudattamaan leniniläisen rauhanomaisen rinnakkainolon periaatetta. Sopimuksessa kumpikin osapuoli (1)
pidättyi hyökkäämästä toista osapuolta vastaan, (2) ratkaisemaan kaikki riidat rauhanomaisin keinoin ja (3)
olemaan osallistumatta toiselle osapuolelle vihamielisen liittouman toimintaan.
Toimitti: Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi
Vilnis Sipols, Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa, Docendo Oy 2017
A.J.P.Taylor: Toisen maailmansodan synty, Kirjayhtymä 1962
Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä Molotov-Ribbentropsopimuksen tausta (osa 9, KÄ 6/2018, 17.12.2018)
Ensi vuonna tulee 80 vuotta Neuvostoliiton ja Hitler-Saksan 23.8.1939 solmiman
hyökkäämättömyyssopimuksen eli ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittamisesta. Niissä
kapitalistipiireissä, joiden tavoitteena oli ohjata Saksa ja Japani hyökkäämään Neuvostoliittoon ja jotka
tämän vuoksi jarruttivat Hitlerin vastaisen yhteisrintaman muodostamista, sopimus herätti suurta raivoa.
Neuvostoliitto teki vuosina 1933-1939 suuren diplomaattisen työn luodakseen Hitler-Saksan vastaisen
kollektiivisen liiton toisen maailmansodan ehkäisemiseksi. Silloiset Englannin, Ranskan, USA:n sekä eräiden
muiden maiden hallitukset olivat uskomattoman sokeita näkemään, mihin Hitler-Saksa suuntasi maailman
kehitystä. Julkisessa propagandassa tapahtumaan liittyvät asiat on tänään käännetty päälaelleen.
Neuvostoliitto leimataan Hitlerin ohella sodan aloittajaksi. Sota kypsyi kuitenkin kapitalistien tavoitteissa
maailman uudelleenjakamiseksi ottamalla samanaikaisesti hyökkäyksen kohteeksi ja välikappaleeksi
Neuvostoliitto, jolla ei ollut mitään yhteistä sodan synnyttäneiden kapitalistivaltojen sisäisten ristiriitojen
kanssa. Tämä asia tunnetaan tänään hyvin huonosti. Siksi Kansan ääni paneutui kysymykseen 9-osaisessa
artikkelisarjassa. Tässä viimeisessä (9.) osassa arvioimme ja kertaamme tilanteen kiristymistä Euroopassa,
Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton sotilaallisten neuvottelujen ajautumista umpikujaan sekä
Neuvostoliiton ja Saksan hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista sekä siihen johtaneita syitä,
syntymistä, merkitystä ja vaikutusta.
Kolmen suurvaltaa olisivat kyenneet torjumaan fasismin
Neuvostoliitto kävi neuvotteluja Ranskan ja Englannin kanssa tavoitteena Hitler-Saksan vastaisen rintaman
luominen. Elokuussa 1939 kolmen vallan aseelliset voimat olivat Saksan ja Italian sotilaallista voimaa
suuremmat. Ranskalla oli käytettävissään 110 divisioonaa omia sotilaita sekä yli 100 000 Espanjasta
Ranskaan siirtyneitä Espanjan tasavallan sotilasta. Lisäksi sen armeijaan kuului 4000 panssaria, 3000 järeää
tykkiä sekä 2000 ensimmäisen linjan lentokonetta. Englannilla oli valmiudet siirtää Eurooppaan tarvittaessa
joukkoja 31 divisioonaa ja yli 3000 taisteluvalmista lentokonetta. Neuvostoliitolla oli Euroopassa
käytettävissään 120 jalkaväki- ja 16 ratsuväkidivisioonaa, 5000 järeää tykkiä, 9500 panssarivaunua ja yli
5000 taistelukonetta. Näiden kolmen suurvallan aseelliset voimat olisivat yhdessä hyvin riittäneet
torjumaan fasistihyökkäyksen Euroopassa.
Neuvostoliitto vaati selkeää sopimusta
Sotilaallisissa neuvotteluissa Neuvostoliitto edellytti yhteistä suunnitelmaa siitä, miten toimitaan siinä
tilanteessa, kun Saksa todella hyökkää. Ranskalla ja Englannilla tällaisen tilanteen varalle ei ollut esittää
reaalista suunnitelmaa. Neuvostoliiton valtuuskunnan edustajan marsalkka Vorošilovin ja Ranskan
valtuuskunnan edustajan kenraali Doumencin välisissä keskustelussa 14.8.1939 tuli esille Ranskan kanta:
”jos Saksa hyökkää liittolaismaita tai näiltä turvallisuustakuut saaneita maita vastaan, jokainen maa
keskittää voimansa omalle rajalleen ja odottaa, mitä tapahtuu rajan toisella puolella.” Mitään suunnitelmaa
tällaisen tilanteen varalle he eivät halunneet. Neuvostoliittolainen osapuoli katsoi, että on etukäteen
sovittava tarkasti, miten yhdessä toimitaan vaaran hetkellä ilman, että asiaa ei siirretä kriitilliseen hetkeen
saakka.
Vorošilov esitti Ranskan ja Englannin valtuuskunnille ratkaistavaksi tärkeän kysymyksen: ”Päästävätkö
Puolan ja Romanian hallitukset neuvostojoukot kulkemaan alueensa läpi päästäkseen taistelukosketukseen
hyökkääjän kanssa?.” Jos tähän kysymykseen ei saada ratkaisua, kolmen vallan sotilaalliset neuvottelut
eivät ole tarkoituksenmukaisia.
Englanti ja Ranska torjuivat yhteistyön
Englannin ja Ranskan valtuuskunnat yrittivät torjua esityksen väit täen, että poliittisena kysymyksenä se ei
kuulu sotilaallisen konventin toimivaltaan. Neuvostovaltuuskunta kuitenkin osoitti juuri
kauttakulkukysymyksellä olevan kardinaalinen merkitys ja ilman tämän ratkaisua ei voi olla puhettakaan
sotilaallisen konventin solmimisesta. Ainoas taan tämän kysymyksen ratkaisu saattoi olla hitleriläisille viesti
siitä, että Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton liittouma oli valmiina yhteiseen taisteluun fasistisia
laajentumispyrkimyksiä vastaan.
Länsivallat eivät ohjeistaneet neuvottelijoitaan
Päädyttiin siihen, että Grax ja Doumenc pyytävät Englannin ja Ranskan hallituksia hankkimaan Puolalta ja
Romanialta vastauksen neuvostojoukkojen kauttakulkua koskevaan kysymykseen. Drax’n 15.9.1939
antaman ilmoituksen mukaan kysely Englannin ja Ranskan hallituksille oli lähetetty. Lontoosta ja Pariisista
ei vastausta 16.-17. 8. 1939 kuulunut. Sovittiin, että istunnot keskeytetään vastauksen odottelemisen ajaksi
ja määrättiin seuraava istunto pidettäväksi 21.8.1939. Pariisi ja Lontoo jatkoivat sabotointitaktiikkaansa.
Selvyyttä ei saatu kyselyyn, joka olisi vahvistanut kolmen vallan päättäväisyyden taistella yhdessä
tositilanteessa Saksan agressiota vastaan myös taistelukentällä.
Neuvottelut sabotoitiin ja ne ajautuivat umpikujaan
Drax ja Doumenc pyysivät siirtämään 21.9.1939 sovittua istuntoa vielä 3-4 päivällä. Tähän
neuvostovaltuuskunnan johtaja ei enää suostunut, vaan järjesti 21.8.1939 aamulla istunnon. Täällä
neuvostovaltuuskunta kirjallisessa vastauksessaan mm. totesi: ”Neuvostovaltuuskunta ei käsitä, kuinka
Englannin ja Ranskan hallitukset ja yleisesikunnat lähettäessään Neuvostoliittoon valtuuskuntansa
neuvottelemaan sotilaallisen konvention solmimisesta, saattoivat olla antamatta täsmällisiä ja myönteisiä
ohjeita näin alkeellisista kysymyksistä. Jos englantilaiset ja ranskalaiset muuttavat tämän selkeän asian
ongelmaksi, joka vaatii pitkäaikaista tutkimista, on täysi syy epäillä heidän pyrkimystään todelliseen
sotilaalliseen yhteistoimintaan Neuvostoliiton kanssa. Siksi vastuu sotilaallisten neuvottelujen
pitkittämisestä ja myös keskeyttämisestä lankeaa englantilaisen ja ranskalaisen osapuolen kannettavaksi.”
Mitä oli tehtävä?
Neuvostohallituksen eteen nousi vaikea ongelma. Oliko jatkettava neuvotteluja Englannin ja Ranskan
hallitusten kanssa, jotka selvästikään eivät halunneet sopimusta, vai oliko etsittävä muita keinoja?
Münchenin lehmäkaupan jälkeen Neuvostoliitto oli eristettynä. Oli otettava huomioon, että Saksan
hyökkäyksen yhteydessä Neuvostoliitto voi joutua myös idästä Japanin agression kohteeksi. Lisäksi Englanti,
Ranska ja USA saattoivat liittoutua Saksan puolelle. Neuvostoliiton tärkein tavoite oli sillä hetkellä torjua
tällainen tilanne. Tästä olikin Neuvostoliitolla jo aiempaa kokemusta. Lokakuun vallankumouksen jälkeen
Neuvostoliitto joutui ratkaisemaan kysymyksen, miten lopettaa sota.
Tästä riippui neuvostomaan tulevaisuus. Kuuluisassa 8.11.1917 annetussa dekreetissä rauhasta,
neuvostohallitus vetosi sotiviin maihin sodan lopettamiseksi. Tähän vetoomukseen sotivat maat eivät
vastanneet, vaan jatkoivat sotaa. Neuvostohallitus hylkäsi vasemmistokommunistien ”vallankumouksellisen
sodan” tien, eikä hyväksynyt myöskään Trotskin ”ei sotaa eikä rauhaa”-tunnusta. Neuvostohallitus katsoi,
että jos ei saada aikaan yleistä rauhaa, niin neuvostomaa on irrotettava pikaisesti sodasta solmimalla
erillisrauha imperialistisen Saksan kanssa. Tässä Lenin otti ratkaisevan askeleen. Solmittiin hyvin raskas
Brestin rauha, joka soi neuvostovallalle hengähdystauon.
Eristäytyminen olisi ollut suureksi vaaraksi
Nyt 22 vuotta myöhemmin 1939 Neuvostoliittoa uhkasi jälleen suuri vaara. Jos kolmen vallan neuvotteluja
olisi jatkettu, niin sopimuksen syntyminen olisi ollut hyvin epätodennäköistä. Avoinna oli myös kysymys,
noudattaisivatko Englanti ja Ranska tehtyä sopimusta. Muistissa olivat hyvin Itävaltaan, Tšekkoslovakiaan ja
Espanjaan liittyvät kokemukset. Sodan syttymisen tiedettiin olevan vain päivien kysymys. Englannin ja
Ranskan kanssa neuvotteluja oli lähes turha jatkaa, koska elokuussa 1939 siinä tilanteessa ei voitu enää
saada aikaan tehokasta sopimusta. Samaan aikaan, kun Kauko-idässä Halhin-Gol-joella jo raivosivat taistelut
Japania vastaan, myös eristäytyminen olisi ollut tuhon tie.
Ulospääsy oli olemassa
Sotaa edeltävän tilanteen kokemukset, Hasan-järven- ja HalhinGol-joen taistelut, sekä Itävallan,
Tšekkoslovakian ja Espanjan tapahtumat vakuuttivat hitleriläiset siitä, että ainoa jota he siinä tilanteessa
eivät halunneet taistelukentällä vastaansa, oli Neuvostoliitto. Hitleriläiset pelkäsivät mahdollista
Neuvostoliiton, Ranskan ja Englannin sopimusta. Saksan yleisesikunnan päällikön Halderin mukaan
keskustellessaan läheistensä kanssa Hitler totesi ”tien olevan auki niin pitkään, kun Englanti ei liittoudu
Venäjän kanssa. Saksa aloitti tunnustelut Neuvostoliiton suuntaan 20.5.1939 ehdottaen talous- ja
kauppaneuvottelujen jatkamista. Neuvostoliitto oli ensin pidättyväinen Saksan yhteydenottojen suhteen.
Kun kuitenkin elokuun puolessa välissä 1939 kävi selväksi kolmen vallan neuvottelujen tuloksettomuus,
Neuvostoliitto hyväksyi Saksan yhteydenottojen pohjalta aloittaa neuvottelut, jotka johtivat nopeasti
Neuvostoliiton ja Saksan välisen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimiseen 23.8.1939. [Katso Kansan ääni
5/2018 sivu 13]
Englanti yrittää vielä uutta Müncheniä
Saksa oli jo päättänyt sodasta. Chamberlain lähetti Hitlerille 22.8.1939 sanoman, jossa mainitsi Englannin
hallituksen olevan valmis neuvotteluihin Saksan ja Puolan välisten kiistakysymysten selvittämiseksi ja
kansainvälisten suhteiden laajempien ongelmien käsittelemiseksi. Tähän sanomaan tutustuessaan Bullit
totesi sen merkitsevän uuden Münchenin valmistelua nyt Puolan kustannuksella. Tämän Chamberlain
myönsi seuraavana päivänä USA:n Lontoon lähettiläälle Kennedylle. Englannin hallitus alkoi painostaa
Puolaa antautumaan Saksalle ilman sotaa. Saman kannan omaksui Kennedy sähkeessään USA:n
hallitukselle. Hallituksensa istunnossa 26.8.1939 Chamberlain totesi: ”Englanti jättää herra Hitlerin rauhaan
omassa vaikutuspiirissä (Itä-Euroopassa), niin hänkin jättää meidät rauhaan.” Englanti piti edelleen
mahdollisena uusia lehmäkauppoja Hitlerin kanssa. Englannin hallitus allekirjoitti 25.8.1939 keskinäisen
avunantosopimuksen Puolan kanssa tietäen, että tällä sopimuksella ei tulla auttamaan Puolaa.
Pelastiko Molotov-Ribbentrop-sopimus Euroopan Hitleriltä?
Neuvostoliitto ei kyennyt turvaamaan rauhaa Euroopassa, mutta solmimalla sopimuksen Saksan kanssa se
kykeni, kuten Brestin sopimuksen yhteydessä, hankkimaan hyvin tarpeellisen hengähdystauon. Sopimus
turvasi Neuvostoliitolle vielä kaksi rauhan vuotta valmistautua paremmin tulevaan sotaan. Sopimus pelasti
myös Länsi-Ukrainan ja läntisen Valko-Venäjän välittömältä Saksan hyökkäykseltä ja saatiin Saksan vakuutus
siitä, että sotatoimia ei siirretä Baltian maihin. Sopimuksella ehkäistiin mahdollinen kapitalististen maiden
Neuvostoliiton vastaisen yhteisrintaman muodostuminen. Lisäksi luotiin edellytykset myöhemmälle Hitlerin
vastaiselle liittoumalle. Sopimus merkitsi Münchenin strategian lopullista hautaamista. Sen ansiosta
poistettiin vaara Japanin hyökkäykseltä idästä käsin. Juuri Elokuun lopulla 1939 HalhinGol-joen taistelut
olivat kuumimmillaan. Viikko Molotov-Ribbentrop- sopimuksen solmimisen jälkeen Japanin armeija kärsi
tappion HalhinGolilla, Japanin hallitus kaatui ja uusi hallitus suostui maiden välisten suhteiden
rauhanomaiseen selvittelyyn. Tämä kaikki helpotti Japanin vastaista sotaa Kiinassa. Kävi juuri toisin, kuin
länsivallat olivat juonineet. Ne jotka virittivät Neuvostoliitolle ansaa, joutuivat itse Hitlerin ensimmäisen
hyökkäyksen kohteeksi. On oikeutettua esittää väite, että Molotov-Ribbentrop-sopimus myös pelasti
Euroopan Hitleriltä.
Münchenin sovittelijoiden vararikko ja raivo
Maailmansota alkoi Hitleriläisten hyökkäyksellä Puolaan 1.9.1939. Sitoumustensa perusteella Englannin ja
Ranskan olisi tullut ryhtyä sotilaallisiin toimiin Puolan auttamiseksi. He olisivat voineet tässä tilanteessa
auttaa Puolaa esimerkiksi pommittamalla Berliiniä. Kun ne eivät kyenneet taivuttamaan Hitleriä uuteen
Müncheniin, tyytyivät he vain antamaan muodollisen sodanjulistuksen Saksalle.
Sodan sytytti Saksan, Italian ja Japanin imperialistinen liittouma, jolla oli puolellaan joitain fasismille
myötämielisiä valtioita, jotka yhdessä halusivat maailman uudelleen jakoa. USA, Englanti ja Ranska olivat
jakaneet ensimmäisen maailmansodan tuloksena etujensa mukaisesti maailman. Nämä molemmat
imperialistiset ryhmittymät vihasivat eniten Neuvostoliittoa. USA:n, Englannin ja Ranskan liitto
Neuvostoliiton kanssa olisi voinut ehkäistä sodan. Näiden maiden tavoite ja etu oli kuitenkin Japanin ja
Saksan sota Neuvostoliittoa vastaan. Länsimaat pelasivat isoa uhkapeliä, joka päättyi todelliseen
vararikkoon.
Münchenin sovittelijat eivät onnistuneet suuntaamaan Hitlerin sotaretkeä ensinnä itään, vaan hitleriläiset
valitsivat uhrinsa sillä perusteella, jossa oli helpointa menestyä. Vasta sen jälkeen kun heillä oli koko
kapitalistisen Euroopan voimavarat hallussaan, uskalsivat he lähteä sotaretkelle Neuvostoliittoa vastaan.
Läntiset kapitalistipiirit olivat kehityksen kulusta raivoissaan. Tätä pettymystään ja raivoaan he ovat
purkaneet tähän päivään saakka syyttämällä Neuvostoliittoa tapahtuneesta kehityksestä. Propagandassa
Neuvostoliitto yritetään edelleenkin leimata sodan aloittajaksi. Hitler ja Neuvostoliitto yritetään leimata
liittolaisiksi, jotka yhdessä aloittivat sodan. Kuitenkin kaikki mitä todellisuudessa tapahtui, jolla osoitetaan
läntisten imperialististen liittoutumien osuus sodan sytyttämisessä, kyetään tänään asiakirjatodistein
osoittamaan todeksi.
Toimitti: Heikki Männikkö
Lähdekirjallisuus:
Marsalkka Žukovin muistelmat: WSOY, Porvoo 1970
Grigori Deborin: 30 vuotta suuresta voitosta, Edistys 1975
Ivan Maiski: Kuka auttoi Hitleriä, Edistys Moskova-Petroskoi Vilnis Sipols,
Mihail Harlamov: Toisen maailmansodan aattona, Novosti (APN) Moskova
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa, Docendo Oy 2017
A.J.P.Taylor: Toisen maailmansodan synty, Kirjayhtymä 1962